Äitini Annikki Kukkula o.s. Matturi (9.9.1918 – 12.6.2020) syntyi Kempeleessä kahdeksan lapsisen Matturin perheen nuorimpana. Näitä lapsuuden ajan asioita muistelimme usein äidin viimeisinä aikoina. Siellä Matturin kotitilalla opittiin ahkeruus ja työn teon malli. Äiti muisti erityisen hyvänä kodin hyvän ilmapiiriin ja tunnelman, jonka hän myös siirsi oman kotinsa malliksi myöhemmin Kukkulan kotiin Kurikassa. Äitini lapsuuskoti Matturin talo ja sen kaunis pihapiiri ovat nyt Kempeleen kotiseutumuseona.
Ei ollut siihen aikaan kovin tavallista, että perheen lapset lähetettiin koulutielle Oulun lyseoon, niin myös äitini, joka jatkoi sitten Helsinkiin talous- ja konekirjoitus kouluun.
Äitini oli apuna sisarilleen Anni Tepolle lasten hoidossa ja lähti sitten siskonsa Maija Saarisen avuksi Kurikkaan. Hän myös oli työssä Kurikan Helsingin Osakepankissa, josta siirtyi sitten maatilan emännäksi Kukkulan tilalle Kalervon puolisoksi ja neljän lapsen äidiksi.
Ennen sitä hän toimi vireästi Kurikan lotissa muun muassa valiovoimisteluryhmässä ja lottakoulutuksissa, josta hänet sitten kutsuttiin viestikursseille Lappeenrantaan.
Kursseilta matka jatkui suoraan lottakomennukselle Viipurin Taistelukoulun keskukseen 1939 keskelle alkavaa talvisotaa. Näitä muistoja kävimme viime vuosina vähän kerrallaan läpi ja kokosimme muistoista kansion yhdessä.
Kansiossa on vielä tilaa, onko sinulla valokuvia tai muistoja äidistäni?
Olimme silloin 100 vuotiaan äitini kanssa kertomassa näistä asioista Kurikan Kansallisten seniorien tilaisuudessa. Äidiltä kysyttiin:” Miltä tuntui lähteä niin nuorena sotaan ?” Äiti vastasi: ”Oli suuri kunnia tulla valituksiksi ja lähteä puolustamaan itsenäistä isänmaatamme.” Kysyttiin myös:” Mikä oli mieleenpainuva kokemus ?”
Äiti sanoi:” Talvisodan valtavat pakkaset olivat palelluttaneet kaikki ruoat. Viipurin pommitusten keskeltä asukkaat olivat jo lähteneet evakkoon, mutta lotat eivät onnistuneet saamaan kuljetusta turvaan. Nälissään olivat löytäneet läheisestä kellarista hilloja, joita söivät nälkäänsä ennen kuin onnistuivat tutun lotan avulla viimeisten joukossa saamaan kuorma-auton lavalla kyydin pois Viipurista pommitusten keskeltä .”
Mieleen oli jäänyt myös komennukselle tullut nuori lotta, jolla ei ollut mitään lämpimiä varusteita. Äitini oli juuri saanut paketin Liisa äidiltään Kempeleestä, lämpimät uudet pitkät villasukat. Äitini antoi sukat lotalle, jolla ei ollut mitään. Hän muisti edelleen ne sukat 80 vuotta myöhemmin ja edelleen hän muisti elävästi talvisodan hengen, kaveria ei jätetä, on suuri kunnia olla mukana puolustamassa itsenäistä isänmaatamme. Äitini toimi myös kotirintamalottana ja sotasairaalan kansliassa.
Rauhanehtojen sopimuksien mukaisesti Lottajärjestö lopetettiin.
Sotien monet kokemukset rintamalla ja kotirantamalla ovat tuoneet äidille seitsemän ansiomitalia, jota hän piti rinnassaan vain Suomen täyttäessä 100 vuotta juhlissa kutsuvieraana.
Kurikan Naisten Säätiön toiminnassa hän oli mukana alusta alkaen koko aikuisikänsä. Seurakunnan diakoniatyö ja Kansalliset seniorit olivat myös sydäntä lähellä minkä emännän työltään ehti harrastaa.
”Vanha saa olla, muttei säälittävä”, tuumasi äitini usein ja noudatti sitä myös tarmokkaasti asuen kotonaan yksin 99-vuotiaaksi jäätyään leskeksi isän kuoltua 1991. Hän piti hyvää huolta itsestään, hyväksyen iän tuomat muutokset, nauttien siitä mikä on hyvin, kotihoidon ja meidän omaisten avulla.
Ihailtavaa 101 vuotiaassa äidissäni oli hyväntuulisuus ja positiivinen elämän asenne viime hetkiinsä asti.
”Aina on niin hyvä mieli, kun on käyty Kukkulan mummin luona", sanoivat lapseni ja lapsen lapseni. Aikaansa seuraavana ja huumoritajuisena hän oli upea keskustelukumppani loppuun asti. Osasi kuuntelemisen taidon, hyväksyi ja kunnioitti meitä jokaista omina persooninamme. Opetteli tietokoneen käytön, seurasi politiikkaa ja maailman taloutta, luki Suomen kuvalehden kannesta kanteen ja teki ristikot. Oli kirjallisesti lahjakas, teki hilpeät, rakastavat runot joulupaketteihin.
”Tuleeko koskaan aika pitkäksi?”, kysyin. ”Ei sitten yhtään", sanoi äiti vaikka siinä vaiheessa oli jo vuodepotilaana palvelutalossa.
Äiti nautti emännän työstään. En vain käsitä miten hän jaksoi kaiken sen työn hymyssä suin. Omaa väkeä istui päivittäin 8 henkeä pöytään, oli lapset, isoäiti , hänen veljensä ja apumiehiäkin oli ainakin kesäisin.
Serkuksia ja ystäviä kokoontui kesävieraiksi eikä ollut harvinaista, että tuvassa oli kolme pitkää pöytää ruokavieraita. Merkillistä oli se hyväntuulen tunnelma myös työn touhussa, johon koko perhe osallistui. Voi kuinka onnellinen lapsuus olikaan, meille kaikille turvallinen ja rakastava.
Äidilläni oli sydämen sivistys, sisäinen rauha, josta hän ammensi meille rakkauttaan ja sitä rakkautta riitti kaikille kohtaamilleen ihmisille.
Hän oli sankariäitimme, joka viime hetkiinsä saakka oli erinomainen keskustelukumppani, hän oli se joka antoi. Vaatimaton sankari, joka ahersi rakkaassa kodissaan. Kutoi tyylikkäimmät matot, maalasi rapistuneen oven, teki maailman parhaat hirvipaistit, lohdutti maailmalta tulevia kiire lapsiaan, ratkaisi ongelmat, johdatteli hienovaraisesti oikeaan suuntaan, oli meille kaikille niin korvaamaton, omalle väelle ja monelle muullekin, huomaamattaan.
Äitini kirkkaat siniset silmät tuikkivat nyt taivaassa isän vierellä, he tuntuvat nyt sanovan meille kaikille: "Kiitos teille kaikille, elimme hyvän elämän yhdessä .