LIMINKA Itä-Suomen aluehallintoviraston ympäristöneuvoksen virasta keväällä eläkkeelle jäänyt liminkalaislähtöinen Antti Ylitalo on huolissaan. Maakunta-uudistuksessa luonnonsuojelun virka-asiat siirtyisivät Ely-keskukselta Valtion lupa- ja valvontavirastoon Luovaan, ja luonnonsuojelun edistäminen jäisi maakunnalle. Ympäristöhallinnon suppea virkamiesjoukko jaettaisiin kahtia.
– Perusteltu pelko on, että maakunnassa jotkin muut asiat jyräisivät luonnonsuojelun, kun kaikki rahat ovat samassa säkissä. Jääkö yleisön edun valvonta maakunnissa siltarumpupolitiikan jalkoihin?, Ylitalo miettii.
Hän harmittelee, jos ympäristöhallinnosta tulee ”hampaaton tiikeri”.
– Miten esimerkiksi kalataloushallinto ja luonnonsuojelut järjestetään maakunnissa? Miten estetään se, etteivät poliittiset intohimot sorki perinteistä virkavastuulla tehtyä työtä.
Ylitalo uskoo ympäristöasioiden hoidon painopisteen olevan tulevaisuudessa yhdistysten ja yksittäisten ihmisten aktiivisuuden varassa.
Näin ei pitkän linjan ympäristöhallinnon virkamiehen mukaan saisi olla. Varoittavana esimerkkinä on kaivosteollisuus, joka pyrkii koko ajan laajentamaan toimintaansa.
– Jos ajatellaan uutta, laajaa isoa kaivosta, niin hyvää toimintapaikkaa ei olekaan. Avolouhokset varsinkin ovat hankalia. Jotta kaivosteollisuus saa omalle toiminnalleen uskottavuutta, pitää heidän se lujasti paikallisille osoittaa. Nyt on jo kiistoja esimerkiksi Koillismaalla ja Savossa. Ihmiset ovat valveutuneita.
Antti Ylitalo sanoo kaivosteollisuuden tuhrineen oman maineensa.
– Vieläkin on sitä, että ensin toimitaan, sitten lähdetään ja suomalainen tytäryhtiö ajetaan konkurssiin. Sille jää jälkien loppusiivous, mikä hoidetaan heikosti. Esimerkiksi jätekivikasojen happopäästöt ovat pitkäaikaisia.
Ylitalo on aina ollut kiinnostunut ympäristöstä. Varsinainen herääminen tapahtui lukiovuosina.
– Kirjoitin aineita öljykriisistä. Luin Kasvun rajat (vuonna 1972 ilmestynyt, yksi tunnetuimpia ympäristönsuojeluun liittyviä kirjoja, toim. huom.) heti sen ilmestyttyä. Isä oli autoilija, äiti opettaja. Vanhempia pitää kunnioittaa, sillä he eivät antanee omalle ammatinvalinnalle rajoitteita. Lukiossa jo selvisi, että haluan toimia ympäristöalalla.
Yliopistosta Antti Ylitalo valmistui biologiksi 80-luvun alussa. Vuoteen 2001 hän työskenteli Oulun kalastuspiirin kalastusbiologina Kajaanissa. Sitten tie vei Kuopioon ympäristölupaviranomaiseksi. Ympäristöneuvoksena hän toimi vuodesta 2006 alkaen. Työtehtäviin kuului muun muassa turvetuotannon ympäristöluvitus.
– Työelämään ei ole haikeutta, mutta edelleen seuraan asioita aktiivisesti. Ja jos jotenkin voin omalla kokemuksellani jossain asiassa auttaa, olen mukana.
Erityisellä mielenkiinnolla hän on seurannut Liminganlahden kehittämistä. Ylitalon nuoruudessa 70-luvulla aluetta pidettiin arvottomana ”rääseikkönä”.
– Arvostus on sittemmin onneksi muuttunut. Muualla asuvat tunnistavat lakeuden alueen yleensä ensin juuri Liminganlahtena. Mielestäni aluetta pitäisi lähteä kehittämään kansallispuistoksi, joka on hallittua virkistyskäyttöä.
Esimerkiksi hän nostaa Hossan kansallispuiston, jonka perustamista vastustettiin vielä 90-luvulla Suomussalmella laajasti myös kunnan puolelta. Nyt pari vuotta sitten perustettu kansallispuisto on paikkakunnan ykköskohde.
– Kävijämäärät ovat kasvussa, ja alueelle on syntynyt ihan oikeasti hurja määrä työpaikkoja. Kannattaa muistaa, että luontomatkailun taloushyöty voi olla huomattavaa.
– Lakeuden alueen vähemmän tunnettu aarre ovat 12 000 hehtaarin aapa- ja lintusuot Pelson luonnonpuistossa ja soidensuojelualueella. Siellä ovat myös Liminganlahteen laskevien Tyrnävän- ja Temmesjokien alkulähteet.
Soista Antti Ylitalo puhuisi pitkään. Hän muistuttaa luonnontilaisen suon olevan ”aivan äärettömän hyvä hiilensitoja”.
– Nyt hiilinielukeskustelu on ollut metsissä. Jos ojittamaton suo otetaan turvetuotantoon, tehdään hallaa monella tapaa. Lähes 10 000 vuoden aikana suokasvillisuus on sitonut hiiltä ilmasta turpeeksi. Turpeen poltto myös tuottaa energiayksikköä kohti paljon päästöjä. Suot ovat luonnon monimuotoisuudelle tärkeitä. Ne ovat myös jokien virtaamien tasoittajia.
Suomessakin mietitään tarkkaan hiilinielua ja hiilijalanjälkiä. Hän miettiikin, että josnyt turveyhtiö on hakemassa vielä lupia uusien soiden hyödyntämiseen, uskotaanko todella, että alue on turvetuotannon käytössä seuraavat 30-40 vuotta eli 2050-luvulle saakka.
Ensihenkäisynsä Antti Ylitalo otti Paavolan Tuomiojalla. Hänen liminkalaissyntyinen äitinsä toimi tuolloin kansakoulunopettajana Revonlahdella. Tyrnävältä kotoisin ollut isä oli maitoautoilija. Sen jälkeen perhe asui muutaman vuoden Revonlahdella. 1960-luvun alussa äiti sai viran Temmeksen Haurukylästä, jossa Antti Ylitalokin kävi kansakoulun. Perheen omakotitalo valmistui Ala-Temmekselle vuonna 1964.
– Limingassa kävin oppikouluni ja olen juuriltani liminkalainen.
Vahvoina lapsuus- ja nuoruusmuistoina Ylitalolla ovat kokemukset ravustuksesta Temmesjoella. Ravuista saadut lisätulot olivat tuohon aikaan tärkeää lisätienestiä.
– Eihän rapumääristä huudeltu, sillä ravuista saatu hinta oli virallisesti veronalaista tuloa. Vielä 90-luvulla ravusta sai kotoa haettuna jopa 10 markkaa ravulta. Hinta oli hyvä pyyntikustannuksiin nähden. Jokivarressa kulki pakettiautoilla rapuvälittäjiä, jotka maksoivat seteleillä ja toivat jopa ruutanoita syötiksi. Ei rapuja omaan käyttöön pyydetty. Itsekin vasta opiskeluaikana niitä maistoin.
Kun Ylitalo toimi kalastusbiologina, oli hänellä rapuasioihin hyvä kontakti Ala-Temmeksellä. Eno Erkki Pehkonen oli ahkera ravustaja.
– Kun toimittajat soittelivat ja kysyivät, että onko rapu jo liikkeellä, olin Erkkiin yhteydessä. Hänellä oli pari koemertaa, joiden pyyntitulokset ja rapujen kuorenvaihdon tilanteen hän sitten minulle kertoi, Antti Ylitalo muistelee hymyillen.
