Li­min­gan myytit pää­si­vät kansien väliin

Oili Sainila lausui Limmi-runoelman runoa Limingan kirjaston edustalla. Sainila kokee kirjaston olleen merkittävässä roolissa hänen ammatinvalinnassaan, sillä kirjastonhoitajana toiminut Elvi Elsilä oli osaltaan ohjaamassa häntä kirjallisuuden alalle. Hän kokee myös Limingan yhteiskoulussa olleen kannustava ilmapiiri kirjallisuudesta kiinnostuneille oppilaille.

Kuva: Mirko Kovalainen

LIMINKA Kirjan kannessa vuorottelevat harmaan ja vihreän sävyt, joiden keskelle on painettu valkoisin kirjaimin Limmi – runoelma. Limingan Ketunmaassa syntynyt ja sittemmin tamperelaistunut Oili Sainila selailee kirjasta käsissään. Se on hänen käsialaansa. Hänen esikoisensa.

– Aiemmin olen tehnyt sukututkimusta ja toimittanut sukukirjaa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen oma julkaisuni, lukion äidinkielen opettajan virasta eläkkeelle jäänyt Sainila vahvistaa.

Vaikka Limmi-nimeä kantava runoelma onkin Sainilan ensimmäinen julkaisu, ei runous itsessään ole hänelle uusi aluevaltaus. Runot ovat olleet hänen elämässään läsnä jo lapsuudesta lähtien: Ensin ne soljuivat äidin laulamissa virsissä ja isän toistelemissa sananparsissa.

Myöhemmin runous puski esiin suomen kielen ja kirjallisuuden opintojen kautta. Yhtenä merkittävä tekijänä Sainila pitää pro gradu -tutkielmaansa, jossa hän tutki vuoden 1970 sanomalehtitekstien otsikointia. Otsikoiden runollinen rytmi painui mieleen.

– Sen jälkeen aloin tehdä runoja pöytälaatikkoon. Ne olivat tuolloin luonnonkuvauksia ja omasta elämästä kertovia sekä historiallisia runoja, hän kertoo.

Vuonna 2014 Sainila sai runoillaan kunniamaininnan Pirkanmaan kirjoituskisassa ja aloitti kolmivuotisen Tampereen Viita-akatemian kirjoituskoulun. Samana vuonna alkoi kirjoitustyö, jonka lopputulos lepää nyt tummanpuhuvissa kansissa.

– Millainen historia Limingalla on?

Näin kysyi Sainilan ystävä joskus taannoin. Limingassa tasaisin väliajoin vierailevalla Sainilalla on ollut vahva sidos kotiseutuunsa. Tästä huolimatta hänellä ei ollut antaa tekopitäjänsä vaiheista kattavaa vastausta. Hänen kouluvuosinaan opetuksessa keskityttiin kotimaan ja suuren maailman tapahtumiin eikä paikallishistorialle jäänyt tilaa.

Sainila etsi käsiinsä pari Limingan historiaan pureutuvaa teosta: Pekka Keräsen kirjoittaman Tuulimaa – Limingan kotiseutukirjan sekä Seija Korteen toimittaman Limingan historian vuosilta 1477–1977.

– Ne osoittautuivat loistoteoksiksi avartamaan oman kotiseudun historiaa. Ne toimivat virikkeinä runoilleni.

Kirjoja lukiessaan hän ei voinut vielä aavistaa, mihin kotikylän vaiheet hänet kuljettaisivat. Kotiseutuhistoria imaisi hänet matkaansa sellaisella voimalla, ettei hän voinut vastustella. Tuulimaa-kirjan sivuilla hän tutustui myyttisiin hahmoihin, kuten Limmiksi, Limmin tytöksi ja Soiniksi nimettyihin jättiläisiin. Tarinat alkoivat hakeutua runomuotoon. Oli ryhdyttävä kirjoitustyöhön.

– Ehkä se oli osittain sitä, että iän myötä tulee tarve palata lapsuuden maisemaan ja kerätä tietoa kotiseudusta. Hain kotiseutua itsestäni ja sitä, mitä kotiseutu minuun oli kirjoittanut, Sainila pohtii teoksen syntyprosessia.

– Myös äidin eläkepäivien runoharrastus saattoi vaikuttaa. Toini Sainila kirjoitti elinaikanaan satoja runoja.

runoteos kattaa pitkän aikajanan seudun esihistoriallisen ajan alusta noin 1100-luvulle, jolloin Perämeren rannikon asutus oli jo kiinteytymässä. Historiallisuudestaan huolimatta runot edustavat mitatonta ja modernia tyyliä lukuun ottamatta kalevalamitassa kirjoitettuja säkeitä. Runojen ytimenä kulkee Limmi-jättiläinen, liminkalaisten myyttinen esi-isä tuhansien vuosien takaa. Säkeisiin on kuitenkin tallentunut myös ajatonta tarinaa arkisesta ihmiselosta.

– Myytithän toistuvat ikuisesti. Poliitikkojen nykyisen sote-keskustelunkin voisi rinnastaa Kalevalan ja Pohjolan sammontaisteluun, Sainila vertaa.

Teosta kootessaan Sainila pyrki siihen, että runoista rakennettu mielikuvitusmaailma olisi niin maantieteellis-biologisen, historiallisen kuin kansanperinteen näkökulmastakin mahdollisimman oikeellista. Faktoja tarkistellessaan hän kaiveli tietoa muun muassa muinaisista saamelaisista jumalhahmoista ja pohjoisen eläimistä ja kasveista, jopa pähkinäpuiden levinneisyydestä.

– Sanasadon kustannusjohtaja Erkki Kiviniemi kuvailikin runojani mytologiseksi realismiksi.

Sanasato-kirjankustantamolla oli runoelman julkaisun suhteen suuri merkitys. Se ryhtyi teoksen julkaisijaksi ja levittäjäksi, mutta muilta osin kyse on omakustanteesta. Kirja on lainattavissa Limingan ja Oulun kirjastoista, ja sitä voi ostaa kirjakauppojen nettisivustojen kautta ja myös suoraan kirjoittajalta.

– Ilman Sanasatoa en olisi ehkä rohjennut tähän ryhtyäkään. Nyt, kun olen nähnyt prosessin, ei uuden kirjan julkaisu enää tunnu mahdottomalta. Toisen runokirjan käsikirjoitus on miltei valmis, runoilija paljastaa.

Äidinkielen opettajana toimiessaan Sainila on ollut paljon tekemissä kansanrunouden ja Kalevalan kanssa. Hän hämmästyi, kun Limingan mytologiseen menneisyyteen sukeltaminen toi hänen eteensä samoja elementtejä kuin muussakin kansanperinteessä. Tämä sai hänet pohtimaan myös kansalliseepostamme, jonka ainekset Elias Lönnröt kokosi lähinnä Savoon ja Karjalaan kohdistuneilla runonkeruumatkoillaan.

– Kansanrunojen on mielletty tulevan lähinnä Karjalan puolelta, mutta Keräsen kirjan mukaan Pohjois-Pohjanmaalla on ollut jo 1600-1700-luvuilla runotoisintoja samoista aiheista kuin Karjalassa. Missä todellinen alkuperä on ollut? Sainila miettii.

Kalevalasta tuttu maailmankuva ja sanasto toimivat Sainilan runojen pohjavireenä. Vahvana kuuluvat myös tekijän oma ääni ja liminkalaiset juuret.

– Oma lyyrinen minäni on runojen puhujan mukana. Toivottavasti ainakin kielestä ja rytmistä näkyy kotiseudun rakkaus.