LIMINKA Keväällä 2017 perustetun painiseuran, Lakeuden Painin, ensimmäinen toimintavuosi on sujunut mallikkaasti. Seuran perustajana ja valmentajana toimivan Wenche Lasasen mukaan painiharrastuksessa kulkee reilu parikymmentä 6–8-vuotiasta lasta Limingasta ja muista lähikunnista. Myös lasten vanhemmat ovat innokkaasti mukana talkootouhuissa.
– Tällä hetkellä meillä toimii yksi ryhmä. Syksyllä on tarkoitus tuplata ryhmien määrä. Nyt mukana olleet jatkavat ja otetaan uudet eskarilaiset mukaan, Lasanen kertoo.
Ajatus oman painiseuran perustamisesta virisi, kun näkemyserot Limingan Niittomiesten painiryhmän kanssa kasvoivat liian suuriksi. Lasanen myöntää oman seuran perustamisen hiukan hirvittäneen aluksi. Ratkaisu on kuitenkin tuntunut oikealta. Hän kokee, että rinnakkaiset painiseurat tukevat toistensa toimintaa.
– Päätimme perustaa oman seuran, sillä kaipasin vapaita käsiä. Halusin valmentaa itse ja korostaa enemmän tyttöpainia. Harrastajia riittää molempiin seuroihin. Tärkeintähän tässä on, että saadaan porukka paremmin liikkeelle, hän pohtii.
– Hyvä, hyvä! Yritä puolinelsonia! Lasanen kannustaa Einon ja Liisan ottaessa matsia pehmeällä matolla.
Lapset nujuavat Limingan yhtenäiskoulun kakkoskerroksessa sijaitsevalla molskilla. Valmentaja katselee pienten painijoiden menoa ylpeänä. Kehitystä on tapahtunut ensimmäisen harrastusvuoden aikana huimasti.
Tällä molskilla harjoittelevat Lakeuden Painin lisäksi myös muut kamppailulajiharrastajat ja koululaiset.
– Tila on tosi kysytty. Molski on harmillisen pieni. Jo vuosikausia olemme olleet ongelmissa tilan suhteen. Lisätarve tiloille olisi suuri, Lasanen toteaa.
Lakeuden Paini treenaa kahdesti viikossa: keskiviikkoisin molskilla ja maanantaisin liikuntasalissa, joka löytyy yhtenäiskoulun alakerrasta. Kesäisin harjoitellaan myös ulkona Rantakylässä.
– Opettelemme ryhmässä jo painia ja tekniikkaa, mutta teemme myös koordinaatioharjoituksia. Aiomme lisätä harjoittelun monipuolisuutta myös tilaamillamme reaktiopalloilla. Leikkiäkin on mukana.
– Tavoitteena on joukkue, jonka kanssa voisi kilpailla. Kaikkien painijoiden ei kuitenkaan tietenkään tarvitse kilpailla, hän jatkaa.
Lasanen painottaa monipuolisen harjoittelun tärkeyttä. Hänen mukaansa muut kamppailulajit, kuten judo tai miekkailu, tukevat hyvin painitaitojen kehittymistä.
– Niillä saa lisättyä liikkumisen määrää ja riemua, Lasanen kiteyttää.
Vaikka paini on lajina fyysinen, tapahtuu vahinkoja erittäin harvoin. Lasanen muistuttaa, ettei paini ei ole mitään päätöntä nujakointia vaan tarkoin käyttäytymissäännöin ohjattua liikuntaa.
– Käytöskulttuuri on tarkka. Aluksi vastustajaa aina kätellään kunnolla eikä voi alkaa raivota, jos häviää, hän alleviivaa.
Paini on hyvin pitkälti yksilölaji, mutta myös joukkue näyttelee suurta osaa erityisesti yhteisillä kisareissuilla. Lasasen mukaan kyse on matalan kynnyksen urheilusta, joka sopii lähes kaikille.
– Jos on hurjapää, niin ehdottomasti painimolskille. Ja jos on vähän ujompi ja meinaa jäädä toisten jalkoihin, niin ehdottomasti molskille! Paini lajina antaa paljon rohkeutta ja itseluottamusta. Jokainen kehittyy täällä omaan tahtiin.
Ensimmäiset painiotteet ja kosketukset molskiin voivat tuntua kivuliailta, mutta niihin tottuu nopeasti, Lasanen lupaa. Hän tietää, mistä puhuu, sillä hänen seitsemästä lapsestaan viisi harrastaa painia. Nuorimmaiset lapset on vielä toistaiseksi pidetty pois molskilta. Perheen esikoispoika Valtsu on jo jättänyt kisaamisen ja siirtynyt tuomaroinnin pariin. Myös Lasasen aviomies Tapani on harrastuksessa mukana kuljettajan ja huoltajan ominaisuudessa. Perheen paini-innostus on lähtöisin äidistä, joka paini aikoinaan Oulun Pyrinnön riveissä.