LUMIJOKI Juha Pitkänen parkkeeraa autonsa Lumijoen Lehtimaan metsätien varteen. Paksujen kinosten keskeltä kohoaa metsän täydeltä havupuita. Oksat näyttävät nöyrtyneen lumen painon alla.
– Nyt on harvinaisen paljon lunta. Monetkaan ei tällaisella kelillä viitsi lähteä metsästä kuusta hakemaan. Tämä on kuusikauppiaan unelmakeli, Pitkänen toteaa autosta noustessaan.
Tämä mies tietää, mistä puhuu, sillä hän on kantanut näistä metsistä lukemattomia kuusia joulutorille myytäväksi. Pitkäset myivät kuusia viimeksi vuosituhannen vaihteessa.
– Emme me ole kuusia enää vuosiin myyneet. Joulunalusviikko on muutenkin niin kiireinen ja työllistävä. Torilta me emme itse ole kuitenkaan sortuneet koskaan kuusta ostamaan, vaan aina olemme omasta metsästä hakeneet.
Autosta nousee myös tonttulakkeihin sonnustautunut kolmikko. Anna-Reeta, 11, Jaakko, 9, ja Henrikki, 8, ovat lähteneet isänsä kanssa kuusimetsälle. Joinakin vuosina kuusenhakureissu on tehty myös Tarja-äidin kanssa, mutta nyt 12-lapsisessa perheessä on kuukauden ikäinen vauva, joka pitää äidin kiireisenä. Jouluvalmistelut ovat kuitenkin jo hyvällä mallilla.
– Kinkku on hommattuna ja se on menossa savustumaan savusaunaan Utajärvelle. Se on meille jokavuotinen perinne, Pitkänen kertoo.
Kinkun lisäksi tärkeisiin joulun traditioihin lukeutuvat muun muassa joulusanoman äärelle rauhoittuminen sekä nyt käynnissä oleva kuusenhaku. Pitkänen kertoo käyneensä edellisiltana varmistamassa traktorilla, että kuusimetsälle päästään autolla. Muutakin liikettä täällä näyttää olleen, sillä traktorin urien poikki vilistää useampia tuoreita jälkiä.
– Jaakko, katso! Hirven jäljet! Ihan sydämen muotoiset, Henrikki riemuitsee jälkiä tarkastellessaan.
Jäniskin näyttää polulla loikkineen.
Sudenkaan jäljet eivät ole Pitkäsen mukaan näissä metsissä tavaton näky.
Lapset kiiruhtavat isänsä perässä. Metsäinen ympäristö tarjoaa hyvän alustan myös leikeille. Pian hangessa tarpoo jo Kaino Juhana, Huima Hurja ja Pasipekka – Joulukalenterista tutut hahmot.
Traktorilla tehty polku päättyy, mutta matka jatkuu siitä huolimatta. Eteen sattuu kolme riekon tekemää kieppiä.
– Yäk, mitä patukoita, Henrikki tuumaa kiepin pohjalla olevan ulostekasan nähdessään.
– Hei, tuossahan on meille joulukuusi! Jaakko huudahtaa ja huomio kiinnittyy hetkessä toisaalle.
Isä mittoo havupuuta katsellaan. Hän muistuttaa, että puun koko monesti hämää ulkona ja koon saattaa helposti arvioida pienemmäksi, mitä se todellisuudessa on.
– Ihannepituus olisi 230 senttiä. Joku haluaa leveää, joku kapeaa. Makuja on erilaisia. Itse pyrin aina A-kirjaimen malliseen. Ja kohtuu tiheässä saa olla oksia. Se on kai kotoa opittu tapa, hän pohtii.
– Se on tämän vuoden joulukuusi. Tämä on hienompi kuin ikinä ennen, Jaakko arvioi isänsä kaverina.
Enimmät lumet ravistellaan pois ja Pitkänen tarttuu sahaan. Kun puun runko on saatu poikki, lumen alla riippuneet oksat keventyvät ja puu virkustuu silmin nähden.
– Se ryhdistäytyy, Pitkänen toteaa.
Muutaman asteen pakkaskeli on Pitkäsen mukaan hyvä sää hakea kuusi metsästä: oksat eivät katkeile pakkasen vuoksi, vaan puu pitää muotonsa hyvin aina kotiin asti.
– Kotona tyvestä on hyvä sahata pieni pätkä pois ennen kuin tyvi laitetaan vesisankoon. Ja kannattaa myös suihkutella kuusta kylmällä vedellä, hän ohjeistaa.
Tässä perheessä kuusi on haettu perinteisesti noin viikkoa ennen h-hetkeä. Puu pystytetään joko aatonaattona tai aattona.
– Kuusta ei saa pystyttää liian aikaisin, että se säilyisi loppiaisen yli. Koristelu on meillä lasten hommaa, Pitkänen toteaa.
– Me laitetaan aina omat piparit ja palloja, kynttilöitä ja koristenauhaa. Tähti on ainoa, minkä isä laittaa. Ja äiti auttaa valojen kanssa, Anna-Reeta kertoo.
Ensimmäisen kuusen sahaa Pitkänen itse, mutta seuraavien kaatamisen hän luottaa lastensa käsiin. Ensin sahaan tarttuu Henrikki ja sitten Anna-Reeta.
– Toinen menee yläkertaan ja kolmas tyttöjen huoneeseen, metsäretkeläiset päättävät yhdessä.
– Mitähän se äiti näistä sanoo? Pitkänen kysyy lapsilta.
– Se tykkää ihan varmasti! kuuluu kuin yhdestä suusta.