Tunnuksellisia rintamaveteraaneja virkistysporukassa on mukana tällä kertaa kaksi. Rivit alkavat käymään valitettavan harvaksi. Aikaa ei kukaan pakene loputtomiin.
– Varsinaisia jäseniä on tällä hetkellä 13. Oulunsalossa taitaa olla enää neljä tunnuksen omaavaa henkilöä. Loput ovat sitten Kempeleestä. Ikä alkaa näkymään, se on tosiasia. Kannattajajäseniä osastossa on 85, yhdistyksen puheenjohtaja Ilkka Saarenpää kertoo.
Kempele-Oulunsalon yhdistyksen jäsenille on tarjolla valtakunnalisten ja piiritapahtumien lisäksi kolme omaa paikallista tapahtumaa vuodessa: joulu- ja virkistysjuhla sekä kesäretki. Aiemmin kesäretki oli monipäiväinen, mutta nyt kesto on typistynyt yhteen päivään.
– Niitä ei enää oikein pysty järjestämään. Veteraanit alkavat olla siinä kunnossa, etteivät he enää jaksa olla montaa päivää. Tämä päivän reissu on sitten se, mitä tullaan jatkossakin tekemään, puheenjohtaja arvelee.
Osalla vieraista vuosien kokemus ehkä näkyy, mutta Lippulaulu kaikuu silti komeasti ja vahvana. Yksi innokkaista laulajista on Aune Ansamaa. Hän on toinen tilaisuuden tunnuksellisista veteraaneista.
– Olen minä ollut mukana kuorossakin. Ja onhan täällä laulunlyömiä muitakin, Ansamaa hymyilee.
Äänenavauksen jälkeen hiljennytään aamuhartauteen. Oulunsalon seurakuntapastori Iida Glumoff lukee psalmia 33. Onnellinen se kansa, jonka jumala on Herra. Kansa, jonka Herra on omakseen valinnut.
Onnellinen on myös Suomen kansa. Vastoinkäymisistään huolimatta piskuinen pohjoinen maa on selvinnyt. Nykypäivän Suomi on hyvä paikka elää.
– En minä osaa parempaa hakea. Minulla on niin hyvä asuntokin. Asun itsenäisesti hoivakodissa Kempeleessä, Ansamaa kiittelee.
Syntyperäinen kempeleläinen esittelee paidan alle kätkettyä hälytintä. Apuhenkilöstö on yhden sormenpainalluksen päässä.
– Tarvittaessa saa aina apua. Hoivakoti on turvallinen paikka, siellä pidetään kyllä huoli.
Oulun kaupungin vanhusneuvoston puheenjohtaja Aulikki Heinonen ja Kempeleen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Jarmo Haapaniemi esittävät omat terveisensä. Puheet pidetään lyhyehköinä, kukaan ei jaksa kuunnella kuivuuksia.
Heinonen ja Haapaniemi kertovat värikkäästi ajankohtaisista asioista. Digitalisaatiosta, sote-uudistuksesta ja yhteisöllisyydestä. Puheiden jälkeen on hetki aikaa jaloitella ja haukata happea. Pian olisi luvassa musisointia ja kenties yhteislauluakin.
Ulkona lämmintä kesäpäivää ihastelee Lauri Järvelä. Järvelä syntyi vuonna 1925 Hailuodossa. Mies on toinen puolikas tilaisuuden tunnuksellisista rintamaveteraaneista.
– Minä olin tykistössä. Meillähän oli isot tykit kilometrien päässä, mutta minä olin eturintamalla tulenjohtueessa. Minun ei tarvinnut hyökätä, mutta piti seurata osumia ja antaa suuntia, että mihin milloinkin annetaan tykistötulta. Sellainen oli minun tehtäväni, Järvelä kertaa.
– Minä olen tällainen pieni ja hentoinen, niin en heti joutunut sotaan. Loppuaikoja sain olla, kun oli kova Kannaksen taistelu. Sitä kerkesin kokeilla, mies jatkaa.
Järvelä ja Aune Ansamaa ovat tuttuja jo pidemmältä ajalta. Yhteisiä puheenaiheita ikätoverit löytävät heti.
– Fysiikkahan se menee, mutta onneksi minullakin on vielä pää kirkkaana. Moni ei tahdo jaksaa näinkään paljoa. Minä olen vähän sellainen vastarannan kiiski. Olen syntynytkin karkauspäivänä, Ansamaa naurahtaa.
Ansamaa muistaa paljon. Kertomuksia riittää laidasta laitaan. Kempeleläinen juttelee siitä, kun yhdistyksen aiemmalla kesäretkellä hän voitti parinsa kanssa vastantekokilpailun.
Nainen muistaa myös sen, kuinka häntä kymmenisen vuotta nuorempi Pentti Mellenius tuli pikkupoikana evakosta Kempeleeseen. Mellenius on asunut Kempeleessä nyt yli seitsemänkymmentä vuotta.
Mellenius oli pitkään veteraaniyhdistyksen puheenjohtaja. Nyt hänen tittelinsä on kunniapuheenjohtaja. Mies on ollut järjestämässä yhdistyksen parissa yhtä sun toista. Toiminnassa hän on mukana edelleen.
– Alkuvuosina kesäretkillä käytiin vanhoilla taistelupaikoilla. Aina oli paikallinen opas paikalla. Käytiin raatteentiet, kuhmot, kemijärvet ja kaikki. Mukavaa, kun on itse vielä hyvässä kunnossa ja pystyy vielä auttamaan. Ei siinä ehdi vanhenemaan, Mellenius kertoo.
Turinatuokio ja auringonpaisteinen jaloitteluhetki päättyvät pian. Musisointi on alkamaisillaan ja vieraita hoputetaan sisälle.
Yleisöä viihdyttää laulu- ja soitinyhtye Soinnukkaat. Solisti Jouni Niemisalo hauskuuttaa kuulijoitaan tarinoimalla muun muassa siitä, ettei hallitse mitään instrumenttia ja siksipä hän soittaakin lähinnä suutaan.
Salonpään Kylätalolla on tarjolla myös sketsiviihdettä. Annelit Stefanius ja Salo saavat lääkärinä ja potilaana katsojansa nauramaan. Loppuhuipennuksena potilas pääsee jymäyttämään tomeraa hoitohenkilökunnan edustajaa.
Lääkäri alkaa olla tuttu hahmo monelle vierailijalle. Ansamaakin meni taannoin nurin ja katkaisi kätensä, kun rollaattori tökkäsi kynnykseen. Turvasta oli tulla turma, mutta sekään ei pysäytä menoa. Eikä sekään, että mittarissa on vuosia jo hyvästi päälle yhdeksänkymmenen.
– Minä olen sen verran kovapäinen, että en ota opikseni, nainen virnistää.
Läsnäolijoille on tarjoiltu lohikeittoa, viihdettä ja puheita. Paikalliset veteraanijuhlat eivät välttämättä enää kerää satapäistä yleisöä, mutta ne voivat silti olla hyvinkin tärkeitä osallistujille. Aune Ansamaa liikkuu paljon itsekseenkin, mutta järjestetyillä tapahtumilla on omat etunsa.
– Yksin lähteminen tahtoo jäädä aikomiseksi, kun ei välttämättä tiedä mitä tapahtuu. Tässähän tämä menee muiden mukana. Mukavaa nähdä tuttavia.