Kovia kokenut Antti uskoo, että syn­kät­kin asiat muut­tu­vat vielä iloksi

Antti Härkönen puhuu menneestään avoimesti. Hän toivoisi suomalaisten puhuvan muutoinkin enemmän. Se auttaa, Härkönen tietää kokemuksesta.

Kuva: Sauli Pahkasalo

LIMINKA Seitsemän vuotta sitten Antti Härkönen katseli kuolemaa silmästä silmään.

Tuolloin Diakoniammattikorkeakoulussa opiskellut nuorimies suoritti kolmen kuukauden harjoittelujaksoa Nepalissa. Matkan puolivälissä hän oli pikkubussin kyydissä yhdessä opiskelukaverinsa Miikan kanssa. Vuoristotie oli mutkainen ja kapea.

Taukopaikalla kuljettaja lähti käymään jossain. Joko jarrut pettivät tai kuski unohti laittaa käsijarrun, mutta takapenkillä istunut suomalaiskaksikko oli voimaton bussin alkaessa valua tietä alaspäin.

Autossa syntyi paniikki. Ihmiset yrittivät rynnistää ovelle. Härkönen tajusi, ettei etuovesta ehdi poistua.

– Avasin vieressäni olleen ikkunan ja hyppäsin ulos. Kun olin maassa, huomasin bussin pyörivän rinnettä alas. Se syöksyi 30 metriä, kunnes pysähtyi puunrunkoa vasten. Jos sitä ei olisi ollut, olisi auto päätynyt jokeen.

Turmassa kuoli kaksi ihmistä. Opiskelutoveri Miika haavoittui.

– Nepalin matka antoi kaikkinensa paljon uutta näkökulmaa elämään, mutta onnettomuus muistutti elämän arvaamattomuudesta. Uskoani se vahvisti.

Limingan seurakunnan uutena diakonissana tammikuussa aloittanut Antti Härkönen puhuu kokemastaan avoimesti. Hän katsoo syvälle silmiin ja hymyilee.

– Tapaan yleensä sanoa, että kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu, mies paljastaa elämänohjeensa.

Siikajoen Karinkannassa kasvanut 29-vuotias Härkönen harmittelee suomalaisten puhumattomuutta. Hän itse kokee keskustelusta olevan paljon apua.

Sairastuminen masennukseen ei ole sekään hänelle tabu.

– Siitä puhutaan aivan liian vähän. Se on jo kansantauti. Moni ei halua kertoa omista kokemuksistaan hulluksi leimaamisen pelossa. Pelkästään masennuksen hoito on Suomessa lapsenkengissä.

Hän harmittelee suomalaislääkäreiden määräävän lääkkeitä liian herkästi.

Ensimmäiseksi Härkösellekin kirjoitettiin resepti. Hän kuitenkin huomauttaa, että elämänrytmin tulisi olla ensiksi kunnossa. Kun masennukseen sairastunut menee ajoissa nukkumaan, herää riittävän aikaisin, jaksaa liikkua ja syödä terveellisesti, kannattaa miehen mielestä vasta turvautua lääkkeisiin.

Antti Härkönen arvelee itsellään olleen masennuksen oireita jo varhaisnuoruudessa. Osaltaan sairauden tausta juontaa lapsuuteen, jolloin häntä kiusattiin koulussa.

Härkönen muistaa tarkalleen, milloin painolastista tuli liian suuri. Opiskelut olivat loppusuoralla, stressi ja paineet kovimmillaan. Samaan aikaan hän sai puolisonsa kanssa ensimmäisen lapsensa. Ajatukset isyydestä, opinnoista ja omasta riittämättömyydestä pyörivät hänen mielessään.

– Olin eräänä aamuna bussissa matkalla silloiseen harjoittelupaikkaani oululaiseen päihdekuntoutusyksikköön – mikä oli henkisesti rankka työpaikka. Koin yhtäkkiä niin vahvan ahdistuksen, että minun oli hypättävä seuraavalla pysäkillä pois. Olin venyttänyt avun hakemista pari vuotta.

Härkönen päätti hakeutua juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa. Se auttoi.

– Pelkästään se, että joku kuunteli ja suhtautui vakavasti, vei eteenpäin.

Parantumisensa jälkeen Antti Härkönen aloitti työt Kalajoen seurakunnan diakonissan viransijaisena. Kun kaksivuotinen pesti päättyi viran lopettamiseen taloudellisista syistä, hakeutui hän sairaanhoitajan tehtävään ylivieskalaiseen Visalan sairaalaan.

– Töitä kesti kuukauden verran, kunnes sairaalan toiminta loppui.

Tuolloin Merijärvellä asunut perhe päätti hakeutua lähemmäs Karinkannan ja Lumijoen mummoloita. Koti löytyi Limingasta. Diakonissan tai sairaanhoitajan töitä ei ollut kuitenkaan tarjolla.

Härkönen päätti jäädä koti-isäksi. Sitä kesti liki vuoden verran.

– Suosittelen sitä kaikille, jos se on taloudellisesti mahdollista, hän kannustaa.

Vilkkaasta perhearjesta huolimatta, masennus iski uudelleen.

– Jotenkin sitä tunsi itsensä riittämättömäksi, kun ei saanut töitä. Myös kynnys hakea uusia paikkoja kasvoi todella suureksi.

Muutos tapahtui viime syksynä. Antti Härkönen lähti lastensa kanssa Limingan perhemessuun. Kirkkomatkalla hänelle vinkattiin seurakunnan avoinna olevasta virasta.

– Jätin hakemuksen viimeisenä hakupäivänä. En uskonut mahdollisuuksiini. Vakinaisen paikan saaminen tuntui ihmeeltä. Se oli myös potku sairaudelle. Masennusta on vielä, mutta sen kanssa voi oppia elämään.

Nyt Härkönen puhkuu intoa. Hän kehuu työyhteisöään loistavaksi. Limingan seurakunnassa työkaverit kyselevät kuulumisia ja pitävät huolta yhteisön jaksamisesta.

Antti Härkönen mainitsee edeltäjänsä Sinikka Ilmosen jättäneen hyvin viitoitetun polun kuljettavaksi.

– Itse haluaisin kehittää etsivää diakoniatyötä. Ne, jotka ovat suurimmassa hädässä, eivät enää edes jaksa hakea apua. Heidät pitäisi löytää.

Hän arvelee avuntarvitsijoita löytyvän avoimilla kohtaamisilla. Mahdollisimman matalaa kynnystä luodakseen Härkönen ei mielellään pidä yllään diakonissan tunnusmerkkejä vihreää paitaa ja kaulan valkoista laattaa.

– Minua saatetaan luulla papiksi. Se voi toimia esteenä. Toivon, että minulle tullaan rohkeasti juttelemaan.

Vanhustyötä vastuullaan hoitava Antti Härkönen haluaisi saattaa yhteen syrjäytyneitä, digimaailman osaavia nuoria ja yksinäisiä, digikelkasta tippuneita vanhuksia. Myös seurakunnan kriisi- ja perhetyötä hän haluaisi kehittää.

– Avun tarve lisääntyy kaiken aikaa. Esimerkiksi vasta jaoimme yhden päivän aikana reilut 500 kassia EU-ruoka-apua. Hakijat olivat kaikenikäisiä. Köyhyyttäkin on monenlaista. Ulkoisesti elämä saattaa näyttää hyvältä, mutta muuttunut elämäntilanne on voinut muuttaa esimerkiksi lainojen maksun mahdottomaksi.

Härkösen mielestä kirkon tulisi ottaa nykyistä suurempi rooli ihmisten auttamisessa. Hän pitää ohjenuorana käskyä rakastaa lähimmäistä niin kuin itseäsi.

– Emme voi kirkon diakoniatyöllä pelastaa koko maailmaa, mutta voimme olla toivon kipinänä. On annettava mahdollisuus toivoon.

Diakoniatyössä Antti Härkönen kokee olevansa kutsumusammatissa. Lapsena hän mietti papin tehtävää, vähän myöhemmin hän halusi poliisiksi. Se haave kariutui armeijassa Härkösen toimiessa sotapoliisina.

– Huomasin olevani liian pehmo siihen hommaan, hän naurahtaa.

Diakonia-ammattikorkeakoulua Härköselle vinkkasi eräs kirkon nuorisotyöntekijä.

– Aluksi ajattelin hakeutua diakoniksi, eli sosionomipohjaiseen koulutukseen. Kyseinen koulutus ei käynnistynyt, joten lähdin kokeilemaan sairaanhoitaja-diakonissan koulutusta. Olen aina halunnut tehdä työtä, missä voin auttaa muita.

– Nyt tuntuu, että oikea mies on oikeassa paikassa, Antti Härkönen päättää.