Kotimetsääni kuljen ja ihailen,
eipä kiirettä enää oo mulla,
polut tuttua tutummat kuljeskelen
etuoikeus, kun tänne voin tulla.
Kuljen hiljaa hiekkaista polkua sen
nautin, kuuntelen luonnon rauhaa,
soi hiljaa humina latvuksien
täällä maailman myrskyt ei pauhaa.
Siinä silmäni lepää, ja mieleni mun,
ylläin vihreä latvusten katto,
pehmyt astua siinä on jalkani, kun
alla niiden on neulasmatto.
Männyn juurella, puolella auringon,
näen kiireisen muurahaispesän,
jokapuolelle pieniä polkuja on
niillä tungosta lie koko kesän.
Tuota katsomaan jään ja ihailemaan
ahkeruutta sen pienten joukon
joka ruokaa ja roskia kantaen
pitää puhtaana metsän loukon.
Laulu lintujen, metsän äänet muut,
kaikki tuttuna korviini kuulen,
miksi lauluunsa aukeaa lintujen suut
jotain mulle ne kertoo, niin luulen.
Sieltä välistä koivuin ja kuusien
nään vaihtuvan varjon ja valon,
lyö rumpuaan rungoilla honkien,
palokärki, tuo soittaja salon. Tuuli mukanaan kuljettaa tuoksua tuon
metsän kauneimman, suopursun kukan
se lauttana kasvaa reunassa suon
siinä seassa sammalen nukan.
Yhden poiminko, ei, se väärin ois
niin kaunista viedä metsästä pois.
Polun päässä kannolle istahdan
nautin päivästä kesän lauhan,
luonnonkauneuden kokenut olenhan taas,
se mulle tuonut on mielenrauhan.
simo
