LIMINKA Hannu Lukin seisoo vanhan Limingan ytimessä, keskellä Pohjois-Suomen vanhimman kansakoulun salin lattiaa. Hän palaa mielessään ensimmäiseen koulupäiväänsä Limingan taidekoululla.
Samoilla jalansijoilla, kuulaana syyspäivänä vuonna 1980, seisoi hontelo, pitkätukkainen 17-vuotias Hannu Lukin. Hän luonnosteli jännityksen ja innostuksen sekaisin tuntein muotokuvaa roomalaisesta kipsipäästä - vanhempien armottomasta vastustelusta huolimatta.
Limingan taidekoulun pitkäaikainen, nyt jo edesmennyt opettaja Rauno Rauhanpalo vilkaisi uuden oppilaansa työtä tämän olan takaa ja tuumasi ”Hannun tulleen oikeaan paikkaan”.
– Voi että minä tulin siitä onnelliseksi. Ja siitä, että sain keskittyä ainoastaan piirtämiseen ja maalaamiseen, eikä tarvinnut hukata aikaa ruotsin tai matematiikan tunneilla, Lukin sanoo.
Limingan taidekouluun opiskelijaksi hakeutuminen oli ollut tahtojen taistelu. Lukinin vanhemmat pistivät niin kovasti hanttiin, että lähettivät poikansa jopa psykiatrin juttusille.
– Heidän mielestään oli sulaa hulluutta jättää kesken ammattiin valmistavat opinnot Kuopion käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa, johon olin peruskoulun jälkeen päässyt, Lukin muistelee.
– Se taistelu onneksi päättyi hyvin. Psykiatri sanoi, että antakaahan pojan mennä. Myöhemmin sama mies osti minulta kuusi taulua, hän naurahtaa.
Toukokuisena päivänä vuonna 2016 Hannu Lukin silmäilee kansakoulun, jota kivikouluksikin kutsutaan, näyttelytilaa Limingan taidekoulun opettajan silmin.
Tilassa on parasta aikaa esillä taidekoulun valokuvaus- ja kuvanveistolinjan opiskelijoiden kevätnäyttely, joka väistyy 26.5. Limingan taidekoulun 50-vuotisjuhlanäyttelyn tieltä.
– Sitä ei meinaa millään tajuta, että noista Limingan taidekoulun viidestä vuosikymmenestä olen ollut kuvioissa jo kolme, Lukin taivastelee.
Koulu ei ole vuodesta 1991 saakka taidekoulun maalausopettajana toimineelle Lukinille työpaikka, se on koti.
Symbioosikaan ei liene liian vahva ilmaisu kuvailemaan hänen ja koulun suhdetta.
– Sydän verellä olen jokaista jokivarren puuta ja pensastakin puolustanut, Lukin naurahtaa kivikoululta ajan patinoimaa siltaa taidekoulun tontille saapastellessaan.
Lukin harmittelee samaan hengenvetoon sitä, että vielä tänäkin päivänä taidekoulun historiallinen miljöö on suurimmalle osalle kuntalaisista tuntematonta maaperää.
– Moni luulee, että Limingan taidekoulu on yhtä kuin päärakennus, vaikka sehän oikeastaan on koko taidekoulun tylsin paikka; hallinnon tukikohta, jossa käydään syömässä ja auditoriossa kököttämässä.
Hannu Lukin arvottaa itselleen rakkaimmaksi paikaksi Impivaaran, joka toimii tänä päivänä sarjakuvalinjan tukikohtana. Impivaara rakennettiin vuonna 1907 palvelemaan Limingan kansanopistoa, jonka alaisena taidekoulukin aluksi toimi, kunnes syrjäytti sen tieltään kokonaan.
– Omina opiskeluaikoinani 1980-luvun alussa Impivaarassa toimi ruokala ja poikien asuntola. Samassa huoneessa oli kuusikin hetekaa. Siellä tupakka paloi eikä lasiin syljetty.
Lukin kertoo ”kilttinä ja viattomana poliisin poikana” joutuneensa asumaan taidekoulun vanhimpaan rakennukseen Arvolaan, joka toimi tuolloin tyttöjen asuntolana. Tänäkin päivänä taidekoulun opiskelijoita majoittava, 1800-luvulla rakennettu talovanhus on palvellut muun muassa navettana, kestikievarina, käräjätalona ja sota-aikaan armeijankin tukikohtana.
– Minulle Arvola näyttäytyi lähinnä kiusallisuuden ruumiillistumana, jossa posket punaisena yritettiin tulla toimeen vastakkaisen sukupuolen kanssa. Kolmen Arvola-kuukauden jälkeen pääsin muuttamaan poikien asuntolaan, joka toimi myöhemmin kaksikymmentä vuotta kotinani.
Limingan Taidekoulun perustajia Rolf ja Viesti Siilasvuota, erityisesti Viestiä, Hannu Lukin muistelee lämmöllä.
– Viestin ekologisuus näkyi opiskeluaikanani taidekoulun arjessa. Syötiin ituja ja hörpittiin vihreää lientä, käytiin porukalla Hailuodossa puolukassa ja syksyisin nostettiin potut koulun omasta perunapellosta. En ole koskaan ollut mikään viherpiipertäjä, mutta menin siinä mukana.
Hannu Lukin kiipeää Impivaaran vieressä komeilevan vanhan päärakennuksen, nykyisen grafiikkatalon, natisevat portaat yläkertaan.
– Viesti oleili täällä paljon. Hänen soittamansa klassinen musiikki kantautui usein suurista, avoimista ikkunoista jokivarteen ja vanhan Limingan kylänraitille.
Viesti Siilasvuon jäätyä eläkkeelle vuonna 1995 vanhan päärakennuksen takapihalle jokivarteen rakennettiin taidekoulun äitihahmoa kunnioittava muistomerkki, Viestin penkki, joka komistaa jokirantaa vielä tänäkin päivänä.
Uuden ja vanhan päärakennuksen, asuntoloina toimivien Pikku-Arvolan ja Arvolan lisäksi taidekoulun pihapiiri pitää sisällään valokuvalinjaa nykyisin palvelevan Veistolan sekä vapaalinjan käytössä olevan rukoushuoneen, joka on nimensä mukaisesti toiminut aikoinaan Limingan seurakunnan rukoushuoneena.
– Kun taidekoulu osti rakennuksen 70-luvulla, seinässä luki isolla ”Jumalan pelko on viisauden alku”. Teksti pistettiin piiloon ja talo maalattiin alushousunväriseksi. Ensi kesänä mökki maalataan uudelleen – eikä varmasti vaihdeta väriä!
Hannu Lukin tunnetaan taidekoululla muutosvastaisuudestaan, mitä vanhaan rakennusperintöön tulee.
– Pihan asfaltoiminenkin oli aikoinaan minulle kova isku. Nyt seuraan kauhunsekaisin tuntein opiskelijoiden Viestin penkin vieressä käynnissä olevaa laavunrakennusprojektia, Lukin huokaisee.
Hän lisää samaan hengenvetoon rahan puutteen läpi taidekoulun historian olleen vanhojen rakennusten pelastus.
– Jos rahaa olisi ollut, ei miljöö olisi varmasti säilynyt näin upeana. Entisaikoina on osattu rakentaa. Toistasataa vuotta vanhat rakennukset palvelevat vielä tänäkin päivänä moitteettomasti, mitä nyt talvella saattaa jostain akkunanpielestä ja lankunraosta veto käydä.
Syvästä rakkaudestaan Limingan taidekoulun vanhimpiin rakennuksiin huolimatta Hannu Lukinin valtakunta on tänä päivänä parikymmentä vuotta sitten rakennettu ”uusi puoli”.
Maalaus- ja kuvanveistoluokassa on runsaasti myös Lukinin omia töitä, joista valtaosa on maalattu ulkomailla, muun muassa Espanjassa ja Intiassa.
– Välillä koululta pitää päästä poiskin, ja mieluiten talvella. Valosta, väreistä ja taivasalla työskentelystä inspiroituvalle taitelijalle Suomen talvi ei ole kaksista aikaa, Lukin rupattelee.
Hän plärää maalauksiaan, joista on jokunen on tulossa esille myös Limingan taidekoulun 50-vuotisnäyttelyyn.
Lukin toivoo, että liminkalaiset löytäisivät kivikoululla järjestettävään juhlanäyttelyyn ja astuisivat taidekoulun tontillekin rohkeammin.
– Silloin kuusikymmentäluvulla kuilun värikkäiden ja vapaamielisten taiteilijoiden ja tavan liminkalaisten välillä vielä jotenkin ymmärsi. Vuonna 2016 ennakkoluuloille ei pitäisi olla enää mitään syytä. Täällä on meillä aivan ainutlaatuinen koulu hienossa miljöössä, johon kannattaa tulla tutustumaan.