LIMINKA – Kirkossa ei tarvitse pönöttää, jäykistellä ja jännittää, vaikka kyseessä pyhä paikka onkin, sanoo Limingan seurakunnan nuorisotyönohjaaja Kirsi Junnonaho.
– Moni, etenkin nuori, kuvittelee virheellisesti, ettei kirkossa ole soveliasta esimerkiksi nauraa tai taputtaa, vaikka näinhän asia ei tietenkään ole. Kirkkoon on lupa tulla aina omana itsenään, aitojen tunteiden kanssa. Kirkko on jumalan olohuone, ja olohuoneessahan ruukataan elää!
Kirkkoon liittyviä harhaluuloja oikaistiin ja kirkon kynnystä madallettiin lauantaina Limingan kirkossa ja sen ympäristössä kolmatta kertaa järjestetyssä Kirkonmäellä-tapahtumassa.
Koko perheen tapahtumassa kirkkoon sekä seurakunnan työmuotoihin, henkilökuntaan ja vapaaehtoisiin tutustuttiin toiminnallisilla rasteilla.
– Ehdottomasti siisteintä on päästä tutkimaan, mitä löytyy kirkon alta, julisti seitsemänvuotias Ilpo Paakkolanvaara.
Ekaluokkalaisen silmät loistivat kilpaa taskulampun kanssa hänen sukeltaessa Limingan kirkon kryptan pimeyteen äitinsä Anna-Riikka Lithoviuksen ja Pekka-pikkuveljen kanssa.
– Kirkon alta löytyi heijastimia ja heijastimista kirjaimia, joiden muodostama sana paljasti, ettei Limingan kirkon alle ole haudattu ketään, Ilpo selosti kirkon alta takaisin päivänvaloon saavuttuaan.
Rasteilla tutuksi tulivat myös muun muassa kellotapuli, kirkkomuseo, urut, vaivaisukko, kirkkokammari ja kastepuu sekä jumalanpalveluksissa käytettävät värit ja niiden merkitykset. Laululeikit ja nuotiovaahtokarkit lämmittivät koleassa syysiltapäivässä.
Varttuneempaa väkeä veti puoleensa kirkon kupeeseen pystytetty teltta, jossa makkaranpaistajana toimi itse kirkkoherra Ilkka Tornberg.
– Tiesittekö, että tämä vuonna 1826 rakennettu kirkko on Limingan viides kirkko, ja että se suunniteltiin alun perin tiilikirkoksi, kirkkoherra rupatteli kärkkäreiden käristämisen tiimellyksessä.
– Kirkonmäelle toimitetut tiilet olivat kuitenkin niin huonokuntoisia, että kirkko päädyttiin lopulta rakentamaan hirsistä. Tiilet löydettiin vasta vuonna 1997 sadevesikourujen uusimisen yhteydessä.
Makkarateltalla muisteltiin hymyssä suin myös kolmekymmentä vuotta sitten sattunutta kirkonkellon halkeamista, joka johti kellojen soiton automatisointiin.
– Tavallaanhan luovat, vai pitäisikö sanoa mukavuudenhaluiset suntiot puoliautomatisoivat kellojen soiton jo paljon aikaisemmin virittämällä narun tapulista sakastiin, kirkkoherra paljasti.
Seurakuntalaisia kiinnosti myös Limingan seurakunnan tapa soittaa sanomakelloja.
Tornberg kertoi, että Limingassa tarkka kuulija voi laskea surukellojen soitosta vainajan sukupuolen sekä iän:
– Iso kello aloittaa sanomakellot miehelle ja pieni kello naiselle. Yhdeksän alkulyönnin jälkeen isolla kellolla soitetaan kymmenet vuodet ja pienellä vuodet.
Tornberg kiitteli Kirkonmäellä-tapahtuman välitöntä ja rentoa tunnelmaa ja iloitsi siitä, että tapahtuma houkutteli paikalle myös uusia kasvoja.
– Valitettavasti liminkalaiset ovat melko laiskaa kirkossakävijäkansaa. Kirkossa käy keskimäärin noin 80 kuntalaista viikossa. Siis noin yksi prosentti liminkalaisista, Tornberg sanoi.
Leena Leppäluoto on yksi yhden prosentin vähemmistöön kuuluvista.
– Täällä ollaan joka pyhä, pappi voi todistaa, Leppäluoto letkautti.
Hän sanoi Limingan kirkon muodostuneen tutuksi ja tärkeäksi paikaksi jo pikkutyttönä.
– Pyhäkoulusta ja tyttökerhosta se alkoi. Vaikka kirkko tuntui lapsena jännittävältä ja vähän vakavaltakin paikalta, jossa paleli melkein aina, tänne tuntui silti aina hyvältä ja turvalliselta tulla. Sama tunne on säilynyt näihin päiviin.
Leppäluoto on mukana vapaaehtoisista seurakuntalaisista kootussa jumalanpalvelusryhmässä, joita Limingan seurakunnassa toimii kaikkiaan 12. Ryhmät suunnittelevat ja toteuttavat vuorollaan pyhäpäivän messun yhdessä seurakunnan työntekijöiden kanssa.
– Tuntuu hienolta, että seurakuntalaisia on haluttu mukaan jumalanpalvelusten toteuttamiseen aina tekstien lukemisista kolehdin keräykseen ja seurakunnan kahvittamiseen. Sekin on omalta osaltaan madaltanut kirkon kynnystä, Leppäluoto tuumasi.