– Tästä on tullut olennainen osa heinäkuutani. Valmistelut alkavat kuun alussa tai oikeastaan jo kesäkuun alkupuolella harjoituksilla ja sen sellaisilla. Tässä olennaisessa osassa on myös ajanvietto, mukavuus täällä Hailuodon saarella. Ollaan myös ikään kuin lomalla, meillä on etuoikeus tehdä sitä, mistä me tykkäämme, Jouni Rissanen kertoo.
Rissanen on yksi tapahtuman kolmesta taiteellisesta johtajasta. Hän on toiminut muun muassa näyttämötaiteen läänintaiteilijana, opettajana ja nyt freelance-ohjaajana. Tällä festivaalilla moniosaaja on myös näyttelijä. Itsestään hän käyttäisi mieluiten nimitystä teatterimies.
– Kaikki roolit tuntuvat mielekkäiltä ja ne menevät terveellä tavalla vähän sekaisinkin. Se on tällaisen luontoon rakennetun pienoisnäytelmäfestivaalin luonne, että täytyy olla kaikkea ja täytyy tykätä tästä kaikesta.
Hailuodon teatterifestivaalin alkusiemenet kylvettiin Rissasen ja tapahtuman toisen taiteellisen johtajan, Juha Hurmeen, yhteisellä vaellusreissulla. Hurme oli järjestänyt teatteriesityksiä luontoon Kustavissa Volter Kilpi -kirjallisuusviikkojen yhteydessä. Rissanen halusi tuoda kokoontumisajohenkisen freelance-ammattitaiteilijoiden tapahtuman pohjoiseen.
– Monella tapaa olemme jopa riippuvaisia Hailuodon saaresta, mutta emme ole viemässä mitään pois vaan tuottamassa mielenkiintoista kesätapahtumaa tänne mahdollisimman kiltisti ja vaurioittamatta sen enempää luontoa kuin ihmismieliäkään. Päinvastoin, kaikkea eheyttävästi ja yhteisöllisesti. Se on yksi teatterin perusideakin, tuoda ihmisiä yhteen.
Talkootyö on suuressa roolissa festivaalin järjestämisessa ja moni talkoolaisista ja näyttelijöistä on Rissasen entisiä oppilaita. Mutta on tapahtuma noteerattu myös päättävissä piireissä. Teatterifestivaali saa tukea Opetus- ja kulttuuriministeriön alaiselta Taiteen edistämiskeskukselta.
– Pidän siitä ajatuksesta, että valtio tukee tällaista taidevetoista festivaaliakin, ei pelkästään massatapahtumia. Ei sillä, että minulla olisi mitään suuria tapahtumia vastaan, varsinkaan hyviä sellaisia. Juha Hurme on sanonut, että teatteri taipuu moneksi. Tämä on esimerkki siitä. Miksi rakentaa lastulevystä metsä näyttämölle, kun voi viedä teatterin metsään?
Hailuodon teatterifestivaalissa Rissanen haluaa yhdistää merellisen luontoympäristön ja eurooppalaisen – joskin erityisesti kotimaisen – kirjallisuuden. Tänä vuonna ohjelmistossa oli mukana muun muassa Juhani Ahoa, Pentti Haanpäätä ja Volter Kilpeä.
– Minusta on hyvä, että taiteella on monet kasvot. Nämä ovat yhdet niistä. Jos saamme pidettyä tätä yllä yhtenä esimerkkinä esitystaiteen moni-ilmeisyydestä Suomessa, niin hyvä niin. Eikä pelkästään rantalakeuden alueella, vaan ihan valtakunnallisestikin.
Rissasen mukaan festivaalit ovat sujuneet ilman suurempia kommelluksia. Kokemus on opettanut ja harjaantunut talkooporukka toimii kuin rasvattu kone.
Jossain kaukaisuudessa huutelee lammas, toisesta suunnasta kuuluu vauvan itkua. Välillä kärpänen istahtaa kädelle. Ihmiset valuvat vähitellen kohti tapahtumapaikkaa. Yksi heistä on Susanna Rapinoja.
– Ihan mahtavaa, että täällä järjestetään teatterifestivaalit. Se tuo todella tervetullutta kulttuuritoimintaa saareen. Täällä osataan hyödyntää hienosti paikallisia paikkoja, kuten esimerkiksi tätä Hiekkapellon Katin pihapiiriä, Marjaniemeä ja Pöllää. Hyvä, että tapahtumia ja esityksiä on eri paikoissa.
Lauantai-illan esityksiä saapuu katsomaan yllättävän suuri väkijoukko. Istumapaikat alkavat täyttyä ja vielä viisi minuuttia ennen esitysten alkua paikalle kannetaan lisää penkkejä. Jokaiselle löytyy paikka. Joku muistelee aiempia vuosia. Rapinojakin on ollut paikalla aiemmin.
– Olen asunut Hailuodossa vuodesta 2011 ja olen joka vuosi käynyt ainakin joissain esityksissä. Ehdottomasti tulen jatkossakin.
Suomelan talon takapihan katsomossa istuvat vierekkäin rastapäinen nuorukainen ja leveästi hymyilevä isoäiti. Seuraavalla penkkirivillä rakastunut nuoripari kutittelee toisiaan pitkillä heinänkorsilla. Teatterielitismi ja jäykkä virallisuus loistavat poissaolollaan.
– Tämä festivaali on kaikille. Ehkä kaikkein pienimmille taaperoille tämä ei uppoa, mutta muuten kaikille. Meillä on vakiokävijöitä, mutta myös ihmisiä, jotka tulevat ihan sattumalta ja päättävät tulla seuraavana vuonna uudestaan, kun pääsevät sisään tähän maailmaan. Ei tätä tieten tahtoen ole suunnattu kenellekään, Hanna Hautala valaisee.
Hautala on festivaalin toiminnanjohtaja ja tapahtuman taustalla toimivan tukiyhdistyksen puheenjohtaja. Myös hän pääsee maistamaan festivaalin poikkiroolillisuutta. Illan jälkimmäisessä näytelmässä Hautala on Sokrateen vanginvartija.
– Kun on hyviä tekijöitä ympärillä ja voi tehdä ja tuottaa juttuja ammattilaisten kanssa. Sehän voi poikia aina jotain uutta tulevaan. Onhan tämä vähän sellainen laboratorio. Varsinkin, jos juttu tehdään ja harjoitellaan täällä, niin voimme tutkia että miten mikäkin taipuu ja toimii.
Hautala on ollut mukana teatterifestivaalin toiminnassa pitkään. Myös hänen mukaansa Hailuodon saaren ainutkertainen luonto on olennainen osa elämystä. Kokemus ei olisi sama teatterisalissa.
– Mukavinta on ehkä juurikin se yhteisöllisyys ja ilmapiiri. Ja nämä esiintymispaikat! Eihän näitä voi nähdä missään muualla tällaisena.
Kun aurinko aloittaa hitaan laskeutumisensa, näyttämötaiteen ystävien sieluja on ravittu kahdella näytelmällä. Haanpään lyhytnovellissa Juha Hurmeen esittämä vanhus pääsi järjestään ja Jouni Rissasen ohjaamassa Sokrateen testamentissa kehotettiin ajattelemaan ja muistamaan joutenolon tärkeys ja ihanuus.
Järjestäjäväki aloittaa kiireisen touhuamisensa, ilta jatkuu vielä toisaalla naamioiltamilla.
Yleisö hiippailee vähitellen pois Suomelan talon takapihalta. Jotkut jäävät keskustelemaan illan tarjonnasta. Helsinkiläinen Heidi Hietamies on ilahtunut näkemästään. Jopa siinä määrin, että aikoo olla paikalla ensi vuonnakin.
– Tämähän on todella hieno tapahtuma! Mummolani on täällä ja olen viettänyt täällä paljon aikaa, mutta aiemmin tämä ei ole sattunut kohdalle. Upeaa, että täällä on tällaista kulttuuria.
Hailuodon lauantai-illassa pääosassa olivat luonto ja näyttelijät. Ihmisiä ei kosiskeltu koristeilla tai kiiltokuvilla. Suomelan talon pihapiiriä ei naamioitu valtavilla lavarakennelmilla tai muillakaan lavasteilla. Sellaisia ei tarvittu.
– Mielestäni on hienoa, että tätä tapahtumaa ei ole pilattu kaupallisuudella, vaan tämä on todella omakustannushenkinen ja täältä löytyy yhteisöllisyyttä. Tämä toimii Juuri sillä tavalla, miten kulttuuri yleensäkin elää, Hietamies arvioi.