Kuntien nykytilasta ja tulevaisuudesta on taitettu peistä jälleen viime kuukausina taajaan. Erityisesti framilla on ollut kuntatalous. Eikä ihme, matti kun on yhä useamman kunnan kukkarossa. Rahat ovat yksinkertaisesti loppu. Kriisi on syntynyt, vaikka kuntien talouden rakenne on pohjimmiltaan yksinkertainen: on vain menoja ja tuloja. Jotta talous on tasapainossa, täytyy näiden kohdata säännöllisesti.
Yksinkertaista ja helppoa? Periaatteessa kyllä, käytännössä ei niinkään. Kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien on toteuduttava, vaikkei rahaa olisikaan.
Kuntien kustannukset muodostuvat pääosin lakisääteisten peruspalvelujen järjestämisestä kuntalaisille. Näihin kunnat käyttivät rahaa viime vuonna 45 500 miljoonaa euroa. Leijonan osan tuosta rahamäärästä söivät sosiaali- ja terveydenhuolto sekä opetus- ja kulttuuritoimi. Vastaavasti kunnat saivat tuloja kaikkiaan 44 870 miljoonaa euroa. Pääosa tuloista kertyi veroina, valtionosuuksina ja toimintatuottoina.
Kuten tarkkaavainen lukija ehkä jo huomasikin, vuonna 2018 kuntien menot ja tulot eivät kohdanneet. Kuntatalous jäi pahasti alijäämäiseksi. Suomen 311:sta kunnasta peräti 2/3 tulot eivät riittäneet kattamaan menoja.
Vuodesta 2019 on tulossa taloudellisesti vieläkin heikompi, jopa kuntahistorian synkin. Katastrofi voidaan kuitata kevyesti syyllistämällä kunnat löperöstä talouskurista. Väitteessä saattaa toki olla totuuden siementäkin, mutta käsillä oleva akuutti kriisi johtuu tulopohjan yllättävästä pettämisestä. Ison loven kuntien tulokseen tekee kuntien verokertymäennusteen aleneminen sadoilla miljoonilla euroilla, johtuen verohallinnon - siis valtion - toteuttamista uudistuksista, muun muassa verokorttiuudistuksesta ja tulorekisterin käyttöönoton ongelmista.
Kuntatalouden nykyisen ahdingon juurisyy on kuitenkin syvemmällä. Varsinainen ongelma kytkeytyy paisuvaan lainsäädäntöön ja kustannusjaon kunta-valtio -suhteeseen, joka on vääntynyt pahasti kieroon.
Suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa on rakennettu vuosikymmeniä lisäämällä lainsäädäntöön säädös kerrallaan kansalaisten oikeuksia ja julkisen palvelun (kuntien) velvoitteita. Syntyneet kustannukset on katettu yhdessä valtion ja kuntien kesken. Viimeisen kymmenen vuoden aikana jakosuhde on kuitenkin kehittynyt kuntien kannalta epäedulliseen suuntaan. Valtion osuus taakanjaosta on supistunut 35 prosentista noin 25 prosenttiin.
Kasvava osa lakisääteisten velvoitteiden rahoitusvastuusta on siis kaatunut kuntien harteille. Kuntien negatiiviset tulokset viestivät karulla tavalla, että yhtälö ei enää toimi. Kuntien veropohja ei riitä kantamaan laajenevaa palvelujen rahoitusvastuuta, varsinkin kun veropohjaa on rapautettu samaan aikaan veronmaksajien vähennysoikeuksia lisäämällä.
Juuri nyt näyttää siltä, että matti jää pysyvästi kuntakukkaroiden riesaksi ilman kokonaisvaltaista kuntatalouden arviointia ja perusrahoituksen tarkistamista. Tätä ei saa, eikä voi hyväksyä.
Matti on savustettava ulos kukkarosta.
Kansalaiset tarvitsevat jatkossakin peruspalvelut, ja niistä lailla turvattu palvelulupaus on valtion ja kuntien yhdessä kestävällä tavalla kannettava.