”Kai­kes­ta voi löytää jotain po­si­tii­vis­ta”

Katri Ronkainen luottaa positiivisuuden voimaan.

Kuva: Iiris Keränen

HAILUOTO Isonkyläntien varrella sijaitsevan Ronkaisen omakotitalon pihassa on vielä rauhallista. Lapset ovat koulussa lukuunottamatta nuorimpia, pian 4-vuotiasta Aukustia ja 2,5-vuotiasta Kaarlea. He leikkivät olohuoneessa naapurintädin Eila Tervon hoivissa sen aikaa, kun perheen äiti Katri on koulupalaverissa.

Kohta kotiin saapuu 9-vuotias Johannes, joka lähtee pian kolaamaan vastasatanutta lunta. Vähän ajan kuluttua ekaluokkalainen Matildakin kotiutuu, ja Katri-äiti seuraa perässä. Muut perheen yhdeksästä lapsesta palailevat kotiin pikkuhiljaa.

Ronkaisen perhe muutti Hailuotoon kymmenen vuotta sitten. Ensin Oulussa, sitten Muhoksella asunut perhe halusi rauhaa ja hiljaisuutta. Kun sopiva talo löytyi Hailuodosta, siitä tehtiin tarjous.

– Muhoksella keittiön ikkunasta näkyi 20 taloa. Halusimme muuttaa pienelle paikkakunnalle. Jonkin aikaa piti miettiä, miltä tuntuisi asua saaressa – ja olemme tykänneet, Ylikiimingin Arkalasta kotoisin oleva Katri kertoo.

Aukusti kipaisee kohta äitinsä syliin, vaatii ja saakin huomiota ja hellittelyä. Molemmilla on nauru herkässä.

Voisi kuvitella, että yhdeksänlapsisen perheen äidillä olisi kädet täynnä töitä pelkästään arjen pyörittämisessä, mutta Katri on ehtinyt ja ehtii tehdä muutakin. Hän valmistui luonnontieteiden kandidaatiksi biofysiikka pääaineenaan, kun perheen viides lapsi Johannes oli juuri syntynyt.

– Opiskelu oli minulle enemmänkin harrastus. Välillä saatoin miettiä, lopetanko opiskelun kokonaan, hän tunnustaa.

Niin sinnikäs nainen ei kuitenkaan tehnyt. Hän jatkoi opintojaan tänä syksynä, ja valmistuminen häämöttää parin vuoden päässä.

– Valion meijerillä vuorotöissä kulkeva mieheni Tuomo kärsii välillä ammattitaudeista. Aloin silloin miettiä omia työllistymismahdollisuuksiani, jos Tuomon työkyky heikkenee. Siksikin jatkoin opintojani. Se oli mahdollista, koska kotona oli enää vain nämä kaksi pienintä, Katri kertoo.

– Opiskelu on vastapainoa kotiasioille. Jos on kotihuolia, ne unohtuu, kun avaan tietokoneen tai oppikirjan. Tosin tykkään kyllä olla kotonakin.

Kun Katrilla tulee asiaa yliopistoon, hän vie perheen nuorimmat päivähoitoon. Hoitopaikka mantereen puolella lyhentää lasten hoitoaikaa jopa kolmella tunnilla. Ja jos aamulla tulee oikein kiire, aamupalan ehtii syödä lauttamatkallakin.

Katri haaveilee, että voisi jonain päivänä tehdä osa-aika- tai etätyötä.

– Haluan asua ja elää Hailuodossa. Siksi tällainen ratkaisu olisi hyvä.

Katri kattaa kahvipöytään herkullisen näköisiä mokkapaloja. Ne ovat 8-vuotiaan Loviisan leipomia.

– Kun kysyn lapsilta, kuka haluaa leipoa, kuuluu vain: ”minäminä”, Katri nauraa.

– Meillä kaikki tekevät kaikkea. 15-vuotias Hugo valmistaa usein ruuat koko perheelle. Johannes kolaa mielellään lumet ja leikkaa nurmikot. Iltasiivouksiin on listattu seitsemän työtä, joista jokainen pienimpiä lukuunottamatta tekee yhden. Joulusiivousten suhteen tehdään samoin.

Katrin mukaan toiset osallistuvat töihin mielellään, toiset vähemmän mielellään. Siivouspalkkio on usein pimeäpiilosta talossa.

– Minulla on ollut 15 vuoden johtamiskoulutus, joten osaan delegoida töitä. Ja onhan minulla myös palvelijakoulutus, Katri helähtää nauruun.

– Joskus minulta kysytään, että miten jaksan olla kotona. Minullahan on maailman parhaat työkaverit!

Toisinaan kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin on suunnitellut. Hoitaja tai lapset sairastuvat, aikataulut pettävät, suunnitelmat on mietittävä jostain muusta syystä uusiksi.

– Siksi en teekään itselleni kovin tiukkoja raameja. Jos jotain ei ehdi tehdä tänään, sen voi tehdä huomennakin. Joskus olen päättänyt, ettei tänä jouluna siivota ollenkaan. Toisinaan taas koko talon on siivottu lattiasta kattoon.

Paljon on kiinni asenteesta, Katri alleviivaa. Hän haluaa löytää jokaisesta asiasta tai sattumuksesta jotain hyvää.

– Kamalienkin asioiden keskeltä voi löytää jotain positiivista.

Katri kertoo esimerkin. Eräänä aamuna hän oli lähdössä mantereelle tärkeälle lähiopetusjaksolle. Lautalla hän huomasi, polttoaine oli vähissä, ja lompakkokin oli jäänyt kotiin. Kaiken lisäksi hän unohti vetää autonsa käsijarrun päälle. Lautan nytkähtäessä liikkeelle Katrin auto tömähti takana olevan auton puskuriin.

– Ajattelin silloin, että olisin voinut ajaa vaikka hirvikolarin tai polttoaine olisi voinut loppua kokonaan. Jos jää märehtimään ikäviä asioita, niihin jää kiinni.

Hailuotolaisäiti muistaa positiivisesta asenteestaan huolimatta hyvin vaikeatkin hetken esimerkiksi koliikista kärsiviä lapsen kanssa. Tai ne tuokiot, kun lapset olivat pieniä, kädet loppuivat kesken, eikä perhetyöntekijääkään ollut hälytettävissä apuun.

Silti hän sanoo elävänsä täyttä ja rikasta elämää.

– Ajattelin, että jos koliikkivauva-ajasta selviän, selviän mistä vain. Kun olin oikein väsynyt, päätin etsiä jotain, joka tuottaa minulle hyvää mieltä.

Katri löysi melonnan.

– Käyn joskus kolmekin kertaa viikossa melomassa merellä, joella ja joskus Koitelinkoskella Kiimingissä. Tiedän, milloin on aika lähteä. Olen sanonut joskus perheelleni, etten vastaa seurauksista ellen pääse melomaan, Katri nauraa.

Joskus hän lähtee perheen isompien ja ystäviensä kanssa vaeltamaan Hossaan tai Kuusamoon. Pari kertaa talvessa perhe käy laskettelemassa Iso-Syötteellä.

– Lumilautailen mielelläni. Kun pääsen Iso-Syötteen huipulle ja saan laskea, tunnen jaksavani sen voimalla koko kevään, Katri nauraa.

Perheen tukiverkosto on lähellä: vanhemmat, sisko, veljet, tuttavat ja naapurit. Katri korostaa, että lapsetkin ovat voimavara. Hauskat jutut ja sanonnat tuovat arkeen iloa ja valoa – vievät elämän reilusti plussan puolelle.

Mutta tärkeimmäksi tukipilarikseen Katri nimeää luottamuksen Jumalaan.

– Hänelle voin antaa oman taakkani. Tiedän, ettei minun tarvitse yksin murehtia. Kun seinä nousee eteen, laitan kädet ristiin ja muistan, että tähänkin asti olen selvinnyt hyvin.