Käsi heilahtaa jo kaukaa. Pihamaalla Onni Määttä puristaa vieraan kättä lämpimästi, mutta napakasti. Käsi tuntuu työmiehen kädeltä. Vaikka Määttä on ollut jo pitemmän tovin eläkkeellä, on hyvässä muistissa elämäntyö muurarina.
– Pitäisi käydä uudelle kunnanjohtajalle kertomassa, että kun vuonna 1986 nykyistä kunnantaloa rakennettiin, minä nautin kunnantalon parasta palkkaa, mies velmuilee.
Ollaan Ala-Väliheikin tilalla, jonka historia ulottuu kauas – aina vuoteen 1620, jolloin Matilaisen isäntä rakensi paikalle ensimmäisen talonsa. Onni Määtän suku on asunut paikalla 1800-luvun puolivälistä. Ja mikäpä on ollut asuessa: Tyrnävänjoki lipuu vieressä ja peltomaisema avautuu laajana.
Helppoa ei elämä suinkaan ole aina ollut. Perimätieto kertoo, että isovihan aikana 1700-luvun alkupuoliskolla talon riihi poltettiin venäläisten toimesta. Sisällä oli ihmisiä.
– Pellolta on kyntäessä löytynyt luunpalasia, Määttä kertoo vakavana.
Nyt talo on harrastepaikka, kuten isäntä itse tiluksiaan kutsuu. Hän suunnittelee tekevänsä isovihan tragedialle muistomerkin jokirantaan. Muutoin satojen vuosien takaisesta elämästä kielii vain pihamaan reunalla jykevänä seisova aitta. Siitä tarkkaa vuosilukua ei ole löytynyt etsintäyrityksistä huolimatta.
– Museoviraston väki täällä kerran väki ja heitä se kovasti kiinnosti.
Nykyinen päärakennus on vuodelta 1937. Määtän vanhemmat olivat viimeiset tilan viljelijät. Onni Määttä hankki tilan nimiinsä nelisenkymmentä vuotta sitten.
– Varsinainen koti löytyy kirkolta. Mutta täällä voi puuhastella kaikenlaista. Kuten hoitaa kasvimaata. Siellä olen kylvöt jo tälle aamua kastellut, mies paljastaa.
Tulevasta juhannuksesta kertoessaan hän hieman herkistyy. Silloin pihamaalla astelee neljä sukupolvea. Nuorin suvun jäsen on puolivuotias Niila. Viimeksi yhtä monta polvea on ollut koolla talon mailla 25 vuotta sitten.
Juhlavaa hetkeä varten Määttä on hankkinut hirven kulmapaistin ja 50 siikaa. Kaiken kruunaa rauduskoivusta tehty vasta ja vanhan, alunperin savusaunaksi rakennetun löylyhuoneen lämpö.
Vastojen vuoksi Onni Määttä on harrastustalolleen tullutkin. Samoin Tyrnävän Pajan nuoret ohjaajiensa Petra Särkelän ja Jari-Pekka Kurolan johdolla.
Kesänportti-tapahtumassa toukokuun lopulla Määttä kertoi suunnitelmistaan harventaa parin tuhannen rauduskoivun metsäänsä. Häntä harmitti, jos kesän hyvät lehdet menisivät operaatiossa hukkaan. Ideaan tarttui Kurola, joka ajatteli nuorille olevan oiva tilaisuus päästä tekemään perinteisiä kylpyvälineitä.
Määttä innostui ajatuksesta saman tien.
– Kolmannes puista pitäisi kaataa. Jos jollain muullakin on kiinnostusta käydä vastametsässä, niin yhteys vain minuun, isäntä kehottaa.
Mutta ennen kuin vastantekoon lähdetään, tulee kutsu kahvipöytään. Pöydässä on vino pino Pömilän Marikan leipomia munkkeja. Kahvi on vanhassa termospullossa – samaisessa, mitä Määttä on vuosikymmenien ajan kuljettanut työmailla.
– Se kestää vaikka millaista käyttöä, hän naurahtaa.
Kahvin äärellä puhutaan saunomisesta. Ja vastoista. Onni Määttä muistelee 1800-luvulla syntyneen mummonsa kertoneen, että Kylmälänkyläntien varrestakin vanhukset tekivät liudan vastoja ja myivät niitä lauantaisin Oulun torilla – aikaan ennen kansaneläkkeitä.
– Yleensä oksat haettiin muiden metsistä.
Hän itse oli toisellakymmenellä, kun isä opetti vastanteon salat. Vuonna 1944 syntynyt Määttä muistelee vastojen valmistuksesta vastanneen isän lisäksi isoisä.
– Pappa kuoli ollessani kahdeksan. Hän ei ehtinyt opettaa.
– Aitan orressa ne kuivattiin, jotta niitä piisasi koko talveksi. Ja kun käytön jälkeen vastan kuivasi, niin samoilla oksilla pystyi kylpemään kolmekin kertaa, hän jatkaa.
Nuoret kuuntelevat tarinoita entisajasta kiinnostuneena. Särkelä kertoo tehneensä vastoja, mutta oikeaoppisen siteen tekeminen ei vielä onnistu.
– Teen kerppuja hevosilleni, niin nekin olisi hyvä sitoa perinteisesti paalinarun käytön sijaan.
Virossa asunut Kurola paljastaa myös virolaisten käyttävän saunassa vastaa. Tosin sillä ei hirveästi piiskata, kuten meillä on tapana.
– He makaavat lauteilla, jolloin kaveri keveästi taputtelee vastalla. Rentouttavaa, Jari Kurola tietää.
Onni Määttä hymyilee. Ennen saunaan pääseminenkin vaati kovan työn.
Kun hän oli lapsi, savusaunan lämmittäminen oli hänen vastuullaan.
Työ alkoi heti koulupäivän jälkeen. Viiden tunnin urakan jälkeen sauna oli lämmin.
– Lämmittäessä silmiä kirveli. Ja sitten vihdottiin kunnolla löylyissä. Kerran oli niin kova 40-asteinen pakkanen, ettei saunaa lämmitetty neljään viikkoon. Se oli ainoa peseytymispaikka. Kuukauden jälkeen flanellihousut pysyivät itsestään pystyssä, hän nauraa.
– Onko teillä puukkoja, Määttä kysyy nuorilta.
Kahvit on juotu. Siirtyminen koivumetsään sujuu nopeasti. Ennen vastantekoa isäntä esittelee historiallisia jäänteitä. Metsän keskellä kulkee vanha Vaalasta lähtenyt tielinja.
– Olen tähänkin ajatellut jonkinlaisen kyltin laittaa, Onni Määttä suunnittelee.
Rauduskoivumetsässä hän on tehnyt valmisteluja ennakkoon. Muutama koivu on kaadettu. Lisäksi hän on hankkinut sidevärkkiä: nuoria koivunalkuja.
Pajalaiset ryhtyvät keräämään oksia. Määttä kouluttaa: oksat samoin päin, sopivan tuuhea muoto eikä kovin haaraisia oksia ollenkaan.
– Koko oman mieltymyksen mukaan!
Siteen teon hän näyttää tarkemmin. Ensin kuoreen viiltoja. Punominen alkaa latvasta.
– Pyöritetään kunnolla, jotta puu taipuu. Oksaisia yksilöitä kannattaa välttää, sillä side menee helposti oksan kohdalta poikki. Kun side on valmis, sitten vain kierretään tiukasti varren ympärille. Ja lopuksi tehdään silmukka, Onni Määttä opettaa.
Ensimmäinen vasta on pian valmis. Määttä viimeistelee lopputuloksen tasoittamalla varren pään puukollaan.
– Nippuside on helpompi vaihtoehto, mutta näin se on ennen tehty.
Vastoja syntyy. Onni Määttä kehuu nuoria oppilaitaan hienoista lopputuloksista.
Pajan väki suunnittelee myyvänsä tuotoksiaan samaan aikaan kun seurakunta myy juhannusjuustoa.
Ala-Väliheikin tilallakin vasta tuoksuu juhannussaunassa. Eikä vieraiden tarvitse tyytyä yhteen saunaan.
– Niitä on täällä kolme. Ja kirkolta löytyy neljäs tarvittaessa, Määttä laskee pilke silmäkulmassaan.
