Niin monelle nämä koristeet tuovat mieleen lapsuuden joulut, kun aineellista hyvää oli niukasti, mutta joulutunnelmaa ja -jännitystä senkin edestä.
Tätä mieltä on myös Kempele-seuran tuleva puheenjohtaja Jaana Koski. Hän sanoo 50- ja 60-luvun joulujen olleen vielä ”oikeita” jouluja – ilman kaupallisuutta ja kulutushysteriaa.
– Vanha suomalainen joulu on kadonnut, Koski sanoo.
– Ennen joulu tehtiin pienistä asioista. Siivottiin, vaihdettiin matot ja verhot, laitettiin himmeli kattoon. Ulkoisesti joulu oli aika vaatimaton.
Kempeleen kotiseutumuseolla joulu on yhtä vaatimaton, kuin se noihin aikoihin oli liki kaikissa kodeissa. Museon hallussa olevat valokuvat kertovat samaa tarinaa. Kempeleen Asemakylällä jouluna 1957 tai 1958 otetuissa kuvissa Kauppilan perhe istuu keittiön pöydän äärellä jouluaterialla. Kynttilät palavat, ja joulupöytään on katettu kinkku ja muut jouluherkut.
Toisessa kuvassa lahjat on jo jaettu, ja perhe on asettunut pöydän ääreen ihailemaan nuoren herran saamia palikoita. Joulukuusessa palavat kynttilät.
– Suomessa joulu oli ajanjakson lopun ja pimeimmän vuodenajan juhla. Jonkin alkaminen tai loppuminen näkyy suomalaisessa tapaperinteessä muutenkin, kertoo Koski.
Ennenvanhaan oli tapana leipoa vuoden ensimmäisestä viljasadosta suuri leipä, joka sitten tuotiin joulupöytään koristeeksi ja vietiin joulun jälkeen pois. Kun kylvöaika koitti, tästä leivästä lohkaistiin pala kylvömiehille ja hevosille, jotta edellisen satokauden onni jatkuisi.
Tämä, niin kuin monet muutkin tavat unohtuivat pian sota-ajan jälkeen ja kaupungistumisen alkaessa.
Joulusauna sen sijaan on kuulunut jouluperinteeseen aina. Se lämmitettiin sekä jouluna että kekrinä, ammoisina aikoina vierailevia vainajiakin ajatellen.
Jouluruoka katettiin pöytään yleensä ennen saunaan menoa, jotta vainajat voisivat ruokailla ensin. Viimeinen saunoja heitti lähtiessään vainajille löylyt. Näin haluttiin varmistaa tulevan vuoden onni.
Jouluateriakin on säilynyt hyvin samankaltaisena läpi vuosisatojen. Suomalaiseen jouluperinteeseen on aina kuulunut kinkku sekä lanttu-, porkkana- ja maksalaatikot. Myös puuro on ollut jouluruoka – tosin aiemmin puuro keitettiin ohrasta tai kaurasta. Riisipuuro tuli niiden tilalle myöhemmin.
– Riisi on Suomen vanhimpia siirtomaaelintarvikkeita, samoin luumut.
Tämä selittää sen, että riisipuurolla ja joulutortuilla on varsin pitkät perinteet, niin kuin piparkakuillakin. Tosin alkuperäiset piparkakut saivat makunsa niiden pinnalle ripotellusta pippurista, mikä myös selittää joululeivonnaisen nimen.
Joulu oli merkityksellinen päivä siksikin, että talvella ruokaa oli yleensä niukasti ja nälkäkin välillä vaivasi. Jouluna tarjoiluissa ei säästelty, vaan esille laitettiin kaikki mitä talosta löytyi.
– Niiltä ajoilta on säilynyt sanonta: Olisipa joulu niin saisi yölläkin syödä, Koski kertoo.
Ennenvanhaan lattialle levitetiin olkia, joita heitettiin myös kattoon. Jos kattoon jäi paljon olkia roikkumaan, satovuodesta oli tiedossa hyvä. Tästä tavasta muistuttaa vieläkin kattoon ripustettava himmeli.
Ennen kuin punanuttuinen joulupukki saapui Suomeen, kodeissa kävi kekrin aikoihin kekripukkeja. Kekripukki liittyi hedelmällisyyteen, ja siksi hänen puheensa olivat enemmänkin aikuisten korville tarkoitettuja. Kekripukki oli myös sonnustautunut esimerkiksi lehmänsarveen. Kekripukin kestitseminen oli taloissa kunnia-asia.
– Kekripukkiperinteestä ei ole hirveästi muistitietoa, mutta ilmeisesti hänen käyntinsä oli ilakoiva tapahtuma.
Toinen suomalainen pukki oli nuuttipukki, joka oli pikemminkin pelottava kuin huvittava hahmo. Joulun jälkeen Nuutin päivänä kiertelevät nuuttipukit olivat usein kylän nuoria miehiä, joita oli kestittävä, jotta nämä eivät kylillä moittisi talon vieraanvaraisuutta. Ja varsin usein nuttipukit olivatkin saaneet runsaasti sahtia nautittavakseen.
Kirkossa käynti on kuulunut suomalaiseen jouluun pakollisena aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Ellei seurakuntalainen ollut käynyt joulukirkossa, seuraavilla kinkereillä siitä seurasi rangaistus.
– Vielä 1700-luvulla kirkkoihinkin tuotiin joulupahnat, Koski tietää.
Myös Kempeleessä jouluperinteeseen kuului, että aikaisin alkaneesta joulukirkosta ajettiin kilpaa pois, kukin rekikunta omaan suuntaansa.
Vaikka elettiin niukkoja aineellisia aikoja, lahjoja annettiin ja saatiin. Niiden tärkeyden voi ymmärtää vaikka miettimällä sota-aikaa. Silloinkin pidettiin huolta siitä, että myös rintamalla olevat miehet saivat joulupaketin ”sinne jonnekin”.
Tavarapaljouden sijaan lahjaksi saattoi riittää omena tai appelsiini. Tärkeintä oli, että jokaista muistettiin.
Koski harmittelee, ettet kempeleläisistä joulutavoista ole kovin paljon tallennettua muistitietoa.
– Meidän pitäisikin ryhtyä jututtamaan ihmisiä, jotta vanhoja tarinoita saataisiin kerättyä talteen.