OULUNSALO KEMPELE Kempelehallin pukukoppien edustalla käy kuhina. Viimeisimmät tulijat vetävät jääkiekkovarusteitaan rullien päällä kulkevissa kasseissa ja toiset odottavat jo pukukopissa täydessä tällingissä. Kiekko-Laserin F2-juniorijoukkueen huoltajana toimiva Tero Meriläinen teroittaa viimeisiä luistimia teroituskoneella. Hänen 8-vuotiaat kaksospoikansa Kalle ja Konsta ovat jo valmiina jäälle. Pojat ovat olleet flunssassa ja pääsevät nyt jääkiekkotreeneihin pienen tauon jälkeen.
Treenien alkua odottelevat myös Teron vaimo Minna sekä heidän vanhin poikansa Arttu, 13, joka pelaa maalivahtina Kiekko-Laserin D1-junioreissa.
– Melkein kaikki illat meillä menee jääkiekon parissa. Kallella ja Konstalla on kolmet tai neljät treenit viikossa ja Artulla neljät. Viikonloppuna saattaa olla toinen päivä vapaana, Minna kertoo.
Oulunsalossa asuvan perheen kiekkokipinän syttymiseen vaikutti osaltaan Teron vanhin poika Eetu, 18, joka innostui jääkiekosta yläasteiässä. Eetu ei itse pelaa, vaan on aktiivisesti mukana Kärppä-faneissa. Jääkiekon imu alkoi tuntua toden teolla viisi vuotta sitten, kun Arttu löysi lajin.
– Mekin aloitettiin siksi, kun isoveli alkoi pelata. Ensin aloitettiin luistelukoulussa ja sitten kiekkokoulussa, kaksoset muistelevat kiekkouransa alkumetrejä.
– Alussa meinasi itku tulla, kun kaatui toppahousuissa. Me lähdettiin joskus kesken treenien pois, kun ei jaksettu, pojat paljastavat.
Jääkiekkovarusteiden ja kunnon kohoamisen myötä ote muuttui. Pienet pyllähdykset eivät enää menoa hidastaneet.
– Poikia ei ole tarvinnut kertaakaan pakottaa jäälle. Ainoa tauko treenaamiseen tuli, kun Konstalta murtui pihapeleissä käsi marraskuussa 2016. Kalle ei halunnut lähteä treeneihin ilman Konstaa. Ja Konsta ei halunnut tulla edes katsomoon katsomaan treenejä, kun häntä niin harmitti, kun ei päässyt pelaamaan, Tero kertoo.
Keväällä Konsta sai vihdoin luvan pelata ja poikien hokkarit pääsivät jälleen puremaan jäätä.
Tero kertoo sukeltaneensa jääkiekkomaailmaan poikiensa kautta.
– Itselläni ei ole jääkiekkotaustaa. Olen aina seurannut jääkiekkoa, mutta musiikki pelasti minut aikoinaan urheilulta, mies hymähtää.
Artun opetellessa luistelua alkoi isä opetella joukkueen huoltajana toimimista. Suhde lajiin on vain tiivistynyt vuosien myötä.
– Ennen pidin kornina sitä, kun puhuttiin jääkiekkoperheestä. Mutta sitähän tämä on – yhdessä tekemistä. Hallilla on oma maailmansa ja täällä ulkomaailma unohtuu. Niin kauan kuin pojat tästä nauttii niin mukana ollaan, Tero tuumaa.
Vielä tässä vaiheessa juniorikiekko on lasten ehdoilla toteutettua monipuolista liikuntaa. Joukkueen jäsenillä ei ole nimettyjä rooleja, ja jokainen pääsee osallistumaan peleihin tasavertaisesti.
– Pojat pelaavat hyvän mielen pelejä. Enemmän katsomossa istuvaa äitiä ehkä naurattaa kuin jännittää, Minna pohtii.
Edellisen joukkueen treenit päättyvät ja kaukalo vapautuu F2-joukkueen pelaajille. Junnut pakkautuvat hetkeksi vaihtoaitioon ja purkautuvat sitä kautta jäälle.
Pukukopissa vanhemmat olivat lastensa apuna asentamassa varusteita ja solmimassa luistimia. Nyt osa heistä istuu katsomossa seuraamassa lastensa harjoituksia.
– Vielä G-junnukaudella lähes kaikkien pelaajien vanhemmat istuvat katsomossa joka treeneissä. Sitten moni heistä hoksaa, että voihan sitä tehdä muutakin treenien aikana. Voi käydä vaikka kaupassa tai urheilla itse, Meriläinen toteaa.
Pojat aloittavat harjoitukset valmentajiensa Ari Virtasen, Jarkko Hyvösen, Perttu Mattasen ja Ilkka Ylilaurin opastuksella.
– Vaikka kyseessä on kilpajoukkue, tässä pyritään kuitenkin siihen, että pojilla on hauskaa. Artun ikäisillä homma on jo totisempaa, Tero toteaa katsellessaan poikiensa menoa vaihtoaitiosta käsin.
Jääkiekko ei yhdistä ainoastaan lapsia, vaan myös heidän vanhempiaan. Tero laskeskelee, että lasten harrastuksen myötä hänelle on tullut parisataa uutta tuttua. Hän kehuu joukkuehenkeä kaikella tapaa hyväksi.
– Mitään kiusaamisjuttuja ei ole. Ne kitketään heti alkuunsa. Myös vanhemmilla, toimihenkilöillä ja valmentajilla on hyvä henki. Homma toimii.
Tänä vuonna Kalle ja Konsta pääsevät joukkueensa mukana osallistumaan ensimmäistä kertaa Kiekko-Laser Juniorit ry:n F08/09-jääkiekkojoukkueiden järjestämään Rantalakeus-turnaukseen. Kauden päätapahtuma puuhataan kasaan tänä viikonloppuna 36. kerran. Kyseessä on Pohjois-Suomen suurin 8-9-vuotiaiden turnaus, johon osallistuu kaikkiaan 40 joukkuetta yli 500 pelaajan voimin.
Myös vanhemmilla on tärkeä rooli turnauksissa, joiden järjestäminen nojaa hyvin pitkälti talkootyöhön. Vanhempien panos näkyy muun muassa ensiapu- ja tuomaritoiminnassa sekä ruoanjaossa ja arvanmyynnissä.
– Paljon joudutaan tekemään talkootyötä, että turnaukset saadaan vietyä läpi. Turnaukset ovat aina kivoja – varsinkin kotiturnaukset, kun ei tarvitse matkustaa mihinkään kauemmas, Tero miettii.
Turnauksen läheneminen ei viime viikolla kaukalossa näkynyt, vaan treenejä vietiin eteenpäin normaaliin tapaan. Tuleva viikonloppu oli kuitenkin jo pelaajien mielissä. Millä mielin Meriläisen kaksospojat peleihin lähtevät? Lähdetäänkö sinne voittamaan?
– No sitä ainakin yritetään, pojat hymyilevät ristikkokypäriensä uumenista.