Penttilä oli tuolloin 5-vuotias. Äidin suru tarttui hyvästien hetkellä myös perheen viisipäiseen lapsikatraaseen, jossa nuorin ei ollut vielä vuottakaan.
Arjen pyörittämisen oli jatkuttava Ketolanperällä sijaitsevassa turpasmökissä, vaikka Heikki-isää ei talossa ollutkaan. Kerttu-äiti hoiti lastensa lisäksi myös lehmän, lampaan ja vasikan. Ruoasta ja vaatteista oli puute eikä rahaa ollut. Polttopuita perheenäiti kaatoi metsästä kirveen voimalla ja poltti niitä uunissa kokonaisina runkoina. Ensimmäisenä jatkosodan talvena heinät loppuivat kesken, talon ainoa lehmä meni umpeen ja perunakellarin katto romahti.
Äidin kaikki energia meni perheen elättämiseen ja talouden ylläpitoon. Aikaa lapsille ei juuri ollut.
– Jälkeenpäin, kun näitä on miettinyt, on ymmärtänyt, että äiti joutui todella lujille. Ensimmäinen talvi oli vaikea, Penttilä toteaa.
Vaikka sotavuosien muistelu nostaa edelleen kyyneleet Penttilän silmiin, ei hän muista lapsuusaikaansa huonona. Puute oli tuolloin läsnä kaikkien elämässä – se oli tavallista arkea. Vaatteita ei tahtonut löytyä, ja niinpä Kerttu-äiti ompeli lapsilleen päällepantavaa miehensä vaatteista ja jopa häälahjaksi saaduista lakanoista.
– Kaikilla oli silloin Ketolanperällä samanlaista. Eihän me tiedetty muutakaan olevan, ja sitä tyydyttiin siihen mitä oli.
Ruoka oli tiukassa, mutta Penttilä ei silti muista olleensa nälissään. Maidon loppuessa äiti haki tinkimaitoa naapurista, ja tiukan paikan tullen hakattiin marjapuuron aineksia jäisestä huupasta. Voisilmä teki jauhopuurostakin suurta herkkua.
– Hyvää oli ruoka, ja aina se äiti jotain meille hommasi, Penttilä toteaa.
Koulunkäynnin aloittaessaan Penttilä sai kansanhuollosta puukengät. Hän oli luokkansa pienimpiä ja sairasteli paljon, minkä hän uskoo johtuneen huonosta ravitsemuksesta, joka sattui juuri kriittiseen kasvuvaiheeseen. Myöhemmin hän kiri kasvussa ikätovereitaan kiinni.
Penttilä muistaa äitinsä ajoittain puhuneen rauhanneuvotteluista. Vuonna 1944 marraskuussa isä palasi vihdoin kotiin.
– Isä tuli yöllä ja herätti meidät kaikki. Äiti keitti hänelle korvikkeesta tervetuliaiskahvit. Se oli riemua. Olin niin onnellinen.
Heti aamusta isä lähti kyselemään töitä. Elämää oli vietävä eteenpäin.
– Isän palattua elämä lähti taas pyörimään. Isä ja äiti ostivat lehmiä lisää ja vuonna 1948 alettiin rakentaa uutta taloa. Turpasmökistä tehtiin uusi navetta.
Elintaso alkoi nousta: ruokaa oli enemmän omasta takaa ja elämänlaatu parani. Yhdistys- ja seuratoiminta alkoivat vilkastua. Penttilän perheen katras kasvoi sodan jälkeen vielä kahdella lapsella. Töitä riitti niin vanhemmilla kuin lapsillakin. Penttilän mieleen on jäänyt erityisesti heinätyöt, joita tehtiin koko perheen voimin.
– Se oli raskasta mutta hauskaa hommaa. Isä ensin niitti ja me haravoimme heinät torvelle ja tehtiin lapposia.
Viimeinen sotakorvausjuna lähti Suomesta syyskuussa 1952. Tuon päivän muistaa myös Penttilä, joka oli tuolloin aloittanut työuransa rautakaupassa.
– Tuntui, että nyt se taivas meille aukeaa. Se oli suuri helpotus.
Sotakokemukset varjostivat elämää vielä sodan päätyttyäkin. Penttilän kotona ei sodasta juuri puhuttu, vaikka äiti olikin luonteeltaan avoin. Myöhemmin Penttilä on ymmärtänyt, millaista taakkaa vanhemmat tuolloin kantoivat.
– Kyllä siitä miehet keskenään porisivat. Olihan se ollut vanhemmille katkeraa, hukkaan heitettyä aikaa, jolloin omaa elämää ei voinut suunnitella eteenpäin.
Vaikenemisen kulttuurista kertoo myös Penttilän tyrnäväläissyntyisen Auli-vaimon kokemus.
– Ei sodasta puhuttu meillä kotona koskaan mitään. Hirveän paljon on tullut asioita selville vasta myöhemmällä iällä ja vanhempieni kuoltua, Auli toteaa.
Penttilä ei koe lapsuutensa jättäneen häneen sen kummempia jälkiä. Hän uskoo, että se, millä mielin lapsuusmuistojaan katselee, on paljon kiinni myös omasta asennoitumisesta.
– Vaikka kaikesta oli puutetta, on minulla jäänyt pääosin kuitenkin mukavia muistoja, hän kiteyttää.
