Herkullinen tuoksu tulee sieraimiin jo ulko-ovella. Ravintola Ailaston pöydät notkuvat lounasaikaan monenlaisia herkkuja – paitsi maanantaisin. Silloin talon isäntä, Waldek Komurek pitää lomapäivän. Tosiasiassa hän hoitaa juoksevia asioita: ajaa mantereelle, käy tukussa, piipahtaa lääkärissä ja niin edelleen.
Kun Waldekilta kysyy, miten hän jaksaa edelleen pyörittää ravintolaa, pian pyöreitä kahdeksankymppisiä juhliva mies kohauttaa olkapäitään. Mitä hän sitten tekisi? Ravintolayrittäjyys on puolalaissyntyiselle muusikolle ja pianistille elämäntapa – on ollut siitä lähtien, kun hän tapasi Sinikkansa Pohjan Kievarissa.
– Tulin Suomeen ensimmäisen kerran puolalaisen Combo X:n kosketinsoittajana. Meidän piti kiertää Suomea kolme kuukautta Turussa, Helsingissä, Lahdessa. Kolmesta kuukaudesta tulikin 50 vuotta, Waldek nauraa.
Tuohon aikaan varsinkin ulkomaalaisilla ravintolamuusikoilla oli kysyntää, ja työtarjouksia riitti. Komurekin yhtyeineen piti tulla Helsingin Kaivohuoneen kiinnityksen jälkeen muutamaksi kuukaudeksi Oulun Reidariin, mutta Pohjan Kievaria luotsannut Sinikka halusi yhteen omaan ravintolaansa. Hän teki Reidaria paremman tarjouksen.
– Keikkamyyjä ilmoitti meille asiasta. En edes tiennyt minne piti mennä, koska Kempelettä ei löytynyt kartalta, Waldek nauraa.
Pohjan Kievari kuitenkin löytyi, ja ravintolan emännän kanssa sovittiin kuukauden kiinnityksestä. Puolentoista kuukauden kuluttua tapaamisestaan Waldek ja Sinikka olivat jo kihloissa.
– Meidän olisi pitänyt lähteä Pohjan Kievarin jälkeen soittamaan Karibianmerellä purjehtivalle risteilijälle. Minä sanoin pojille, että hankkikaa Varsovasta uusi pianisti, minä jään Kievariin. Olin matkustanut silloin jo ihan tarpeeksi ja halusin jäädä kotiin.
Elettiin vuotta 1973.
Pohjan Kievarissa Waldekilla alkoi uusi elämä. Hän alkoi hoitaa hotelliravintolan hankintoja, toimituksia, vastata kuljetuksista sekä rakennusten ylläpidosta ja huollosta. Waldek oppi myös taitavaksi ruuanlaittajaksi. Pianon soittaminen jäi.
Ailasto oli Hailuodon ensimmäinen ravintolapalveluyritys, jota Sinikka oli pyörittänyt vuodesta 1972 lähtien. Waldek saapui Ailastolle ensimmäistä kertaa syyskuussa 1973.
– Ihastuin Ailastoon heti. Sanoin Sinikalle, että tämä on meidän tuleva koti.
Niin kävikin. 70-luvun lopulla Komurekit ostivat rakennuksen. Vaikka pariskunnalla oli pyöritettävänään sekä Pohjan Kievari että 1982 lähtien myös Ravintola Iso-Syöte, Hailuodosta tuli heidän kotinsa. Se oli koti silloinkin, kun työt pitivät pariskunnan tiiviisti Pudasjärvellä.
Waldek muistaa, miten helppoa saareen sopeutuminen oli.
– Isännät ja merimiehet istuivat täällä illat kertomassa tarinoita. Melkein kaikki merimiehet olivat käyneet myös Puolassa, ja juttua riitti. Minut otettiin tänne hyvin vastaan. Niiltä ajoilta on paljon hyviä ja kauniita muistoja.
– Täällä tapasin kaikki ystäväni ja tuttavani. Talo oli joka päivä täynnä, ja jonoa oli ovelle asti.
Ravintola Iso-Syötteestä Komurekit luopuivat vuonna 1989 seitsemän vuoden jälkeen.
– Siitä luopuminen oli kova pala. Ravintola oli kuin oma lapsi, pienestä pitäen kasvatettu ja hoidettu. Tuo aika oli meille hieno tilaisuus ja kokemus.
Myöhemmin Waldek ja Sinikka möivät myös Pohjan Kievarin.– Elämäntilanne muuttui, kun Sinikka sairastui vakavasti. Piti miettiä asiat uusiksi.
Ilon tuottaminen ihmisille on Waldekilla verissä. Vaikka vastoinkäymisiä on ollut ja ikää tullut, hän haluaa edelleen kestitä vieraitaan paitsi hyvällä ruualla, myös musiikilla.
Vuosi sitten hän hankki sähköpianon sijaan komean flyygelin. Vieraiden aterioidessa Waldek saattaa istahtaa flyygelinsä ääreen soittamaan ikivihreitä.
– Olen viihdepianisti, Waldek huomauttaa.
– En pysty olemaan tekemättä mitään. Minulle tulee hyvä mieli siitä, kun asiakkaat ovat tyytyväisiä. Tulee lämmin tunne, kun voi ilahduttaa ihmisiä.
Musiikki on se, joka auttaa Komurekin pariskuntaa jaksamaan silloin, kun voimat ovat vähissä. Tulevaisuuden ennakoimattomuus vilahtaa Waldekin puheissa usein.
– Musiikki on terapiaa meille molemmille, minulle ja Sinikalle.
Ystävät ja sukulaiset kyselevät Waldekilta edelleen, aikooko hän palata jonain päivänä vielä Puolaan. Sellaisia suunnitelmia hänellä ei ole ollut eikä ole.
– Vaikka kukapa sitä koskaan tietää? Olen Skypen kautta päivittäin yhteydessä sukulaisiini Puolassa, ja täällä Suomessa minulla on hyvät naapurit ja ystäviä ympäri maata. Me olemme asettuneet tänne.
