VANHUKSISTA ja ikäihmisistä puhutaan aivan liian usein kulueränä, huolenaiheena ja rasitteena kansantaloudelle. Tilastonikkarit ja kuntapäättäjät murehtivat kunnan ikärakennetta ja huoltosuhteen vinoutumista. Erikoissairaanhoidon kustannuksia kauhistellaan, ja jokaisen ikäihmisen olisi oltava jos ei diginatiivi, niin ainakin digimamu. Muuten heille ei voi terveys- ja sosiaalipalveluita tulevaisuudessa tuottaa.
Huolestuminen huoltosuhteen vinoutumisesta on toki perusteltua. Selvää on, ettemme selviä kasvavan huollettavien joukon kanssa, ellei rakenteissa tehdä radikaaleja muutoksia, kuten hallitus nyt yrittää jumpata.
Ikäihmisten asioista keskustellessa pitäisi kuitenkin puhua muustakin kuin askeleen hidastumisesta ja vaivojen lisääntymisestä. Ei vanheneva väestö ole rasite ja riesa, vaan voimavara.
Sosiaalisessa mediassa pyörii video, jossa aikamiehen iän saavuttanut entinen kaupparatsu käy joka päivä paikallisen sairaalan keskososastolla. Hän pitää joka ikinen päivä sylissään pientä vauvaa, jolle sairaanhoitajat eivät ehdi antaa syliä ja lämpöä tai jonka vanhemmat eivät pääse paikalle niin usein kuin haluaisivat. Hän hyräilee, silittelee ja tarjoaa tälle kuoppaisen alun elämälleen saaneelle pienokaiselle turvallisuuden tunnetta ja kokemuksia, jotka ovat elämän alkutaipaleella elintärkeitä. Henkilökunnan mukaan mies on heille ja etenkin vauvoille korvaamaton.
Nykypäivän eläkeläiset eivät ole passiivista kiikkutuolikansaa. He osallistuvat, vaikuttavat, ottavat kantaa, pitävät huolta asioistaan ja osaavat vaatia oikeuksiaan.
Niin, ja he voivat myös rakastua, luoda uusia parisuhteita ja elää täydesti omaa elämäänsä, kuten Kaarina Määttä todistaa toisaalla lehdessämme. Tämä ikääntyvän kansanosan viisaus, kokemus ja voimavarat pitää ottaa käyttöön, hyödyntää ja arvostaa. Sillä jonain päivänä me kaikki olemme vanhoja.