Tänään vietettävä Kalevalan päivä juhlistaa Suomen kansalliseeposta, mutta myös suomalaista kulttuuria. Päivällä on pitkät perinteet: Helsingin yliopiston Savokarjalainen osakunta otti Kalevalan päivän vuosipäiväkseen jo 1860-luvulla. 1920-luvulla päivä vakiintui liputuspäiväksi, mikä vahvistettiin vuonna 1978 virallisesti.
Se, miksi Kalevalan päivää vietetään juuri helmikuun viimeisenä, johtuu Kalevalan ensimmäisen version päiväyksestä. Elias Lönnrot allekirjoitti niin sanotun Vanhan Kalevan esipuheen 28. helmikuuta 1835.
Kalevala itsessään on mielenkiintoinen teos, jonka hahmot ja mystiikka kiehtovat edelleen. Teoksella ja siihen kerätyillä runoilla on iso merkitys nykypäivän yhteiskunnassa, vaikka näin ei aina uskoisi. Esimerkiksi kulttuurihistorian professori Kari Immonen toteaa Kalevalan eri elementtien läpäisseen kulttuuri- ja yhteiskuntaelämämme niin, ettei kaikkia edes huomaa.
Suomalainen kulttuuri on maailman kansojen joukossa ainutlaatuista ja monipuolista. Kalevalan syntyajoista yhteiskuntamme on kehittynyt valtavasti. Samalla kulttuuri eri muodoissaan on saanut mahdollisuuden kehittyä ja luoda elämyksiä.
Tuore lakeuden kulttuuriteko koettiin viime viikolla, kun Abrahamin pidot -ooppera esitettiin kahteen otteeseen Helsingin Musiikkitalolla. Oopperan tekijöiden asenne on loistava: jos etelän ihmiset eivät tule lakeudelle asti oopperaa katsomaan, viedään hieno kulttuuriteos pääkaupunkiin.
Vaikka taloudellisesti kulttuurivienti ei monesta syystä johtuen onnistunutkaan, Liminka, pohjoinen kulttuurityö ja koko lakeus sai hyvää mainosta.
Voimme hyvällä omallatunnolla olla ylpeitä suomalaisesta kulttuurista. Meillä on paljon annettavaa toisillemme, mutta myös maailmalle. Kuten oopperantekijämme, voisimme kansakuntanakin viedä kulttuuriamme entistä ponnekkaammin muihin maihin. Ja myös paikallista kulttuuria – ei pelkästään valtakunnallisen kulttuurieliitin hyväksymää.
Mitä muuten kuuluu kuntiemme ystävyyskunnille? Pitäisikö suhteita elvyttää ja lisätä kulttuurivaihtoa?