Elettiin vuoden 1967 kevättalvea. Hailuotolainen Tuomo Annunen oli lähtenyt pitkälle hylkeenpyyntireissulle metsästyskaverinsa Aaro Teron kanssa. Heidän seitsenmetrinen veneensä oli saatu avoveteen, ja kaverukset olivat saapuneet muutaman päivän ajon jälkeen Malurin tietämille.
Säätiedotus lupasi kovaa pohjoistuulta. Miehet kiinnittivät veneensä isoon jääteliin odottamaan sään parantumista. Mutta tuuli ei ottanut laantuakseen.
– Kahden vuorokauden kuluttua ruotsalainen jäänmurtaja ajoi telin rikki, ja se meni kolmeen osaan. Me jäimme onneksi isoimman telin päälle. Sulaan ei ollut asiaa, koska tuuli niin kovasti. Onneksi teli kesti kovan merenkäynnin, ja tuuli kuljetti meidät Skellefteån edustalle.
Stressaava tilanne?
– Ei kai siinä. Vahtia pidettiin vuorotellen. Jos jääteli olisi jäänyt kiinni merenpohjaan, niin silloin takaa tulevat jäät olisivat nousseet meidän telin päälle. Meille olisi tullut kiire pois jäämassojen tieltä.
Tuomo Annunen on pyytänyt hylkeitä yli 50 vuotta. Ensimmäisen pyyntireissunsa hän teki vuonna 1964 15-vuotiaana pojankoltiaisena naapurin Pentin kanssa. Käsissä oli lainakivääri.
– Ennen pyynnissä saatettiin olla seitsemänkin viikkoa yhtä soittoa. Hevosella vietiin veneet ja vehkeet railon reunaan. Sitä mukaa kun railo aukesi, siirryttiin edemmäksi, hylkeiden luo pesäjäiden suuntaan. Usein mentiin Ruotsin puolelle saakka. Silloin satamat oli talvella kiinni eivätkä laivat kulkeneet.
Veneissä ei noihin aikoihin ollut lämmitystä, vaan yöt nukuttiin lampaanvällyjen välissä villapuserot päällä. Joskus juomavesi jäätyi astiaan. Evääksi otettiin pilaantumattomia elintarvikkeita: perunoita, suolaläskiä, kuivaa orsileipää. Muutaman kerran leivät kastuivat. Homehtumisen estämiseksi ne pyyhittiin etikalla.
Lue lisää 15.4. Rantalakeudesta painettuna tai diginä!