Pisti kovasti miettimään muutama OAj:n ja ammattiopettajien kommentti Kalevassa ja tiedostusvälineissä vuonna 2018. Ammattikoulu kaipaili soveltuvuustestejä tietyille koulutusaloille, samalla yläkoulun opettajat ovat huolissaan oppilaiden päättötasosta kevään päättötodistusta laatiessaan. Opettajan työssä olen ollut 34 vuotta , sekä lukiossa että yläasteella ja yritän kertoa kokemukseni pohjalta ja arvailla mikä systeemissä mättää.
Vaatimuksissa riman laittaminen kaikille alemmaksi ei toimi jatko-opiskeluun tähdätessä.
Rehtorien malliajatuksena on, että koulun maine pysyy hyvänä ja kaikki, myös niin sanotut ongelmatapaukset saadaan koulusta ulos mahdollisimman nopeasti ja rehtori laittaa tavallaan vain ”vahingon kiertoon”…eipä tule kunnalle ja koululle suuria kustannuksia.
Erityisoppilaat on laitettu säästösyistä normiryhmiin ja vanhempienkin tiedossa on, että yksi hankala ”vastarannan kiiski ” vie voimat halutessaan kaikilta opettajilta.
Samalla niin sanotut motivoituneet oppilaat kärsivät kun normaali ja keskiverto-opetus ei tule kysymykseen, kaikki oppitunnit ovat häirikön ainoat kohokohdat tänä päivänä kun saa samalla estää muiden oppimisen. Vanhempiin kun olen ollut yhteydessä kuulen vain kommentin: ”kotona se on ihan kiltti, olisko kurinpuute koulussa?”
Vuoden 2017-2018 Pisa-tutkimusta en voi ottaa vakavasti, sehän väittää että osaamisen taso olisi tipahtanut alas vuodesta 2014. Väitän tutkimusta hieman vääristyneeksi, sillä aineisto vaihtelee joka vuosi. Käy minulla yläkoulun opettajana kuitenkin kovasti huolettamaan nuorison syrjäytyminen ja muutama siihen johtava syy. Ammattikoulun ja ammattikorkean opettajia käy sääliksi, tämä vahingon laittaminen ”kiertoon” tulee kunnalle paljon kalliimmaksi kuin oli rehtorilla aluksi ajatuksena.
Tässä olisivat nykyisen ja kohta eläköityvän yläkoulu/lukio vanhemman lehtorin teesit koulujen KiKy-sopimukseen, jos nyt edes seuraava hallitus sitä ottaisi ohjelmaansa:
1) Kaikki säästöt koulutuksesta (kiitos Sipilän hallitus) johtavat 10-20 vuodessa mittaviin kustannuksiin kuntien taloudessa. Onko kukaan kuullut mitä maksaa kunnalle yksi henkilö, joka ei opiskele eikä pääse koskaan töihin kun ei ole koulutusta?
2) Koulu ei ole liikeyritys, jolla on rahallinen tulosvastuu. Ehkäpä maineen meno ei ole tärkeä kun mitään mainetta ei ole. Sivistystä ei voi aina mitata rahalla. Rehtori ei ole yritysjohtaja.
3) Vaatimustasoa ylemmäksi. Ei ”kaikki läpäisevät” periaatteella vaan ensin kova työ, sitten vasta palkinnoksi hyvästä työstä pääsy jatko-opiskeluun lukioon ja jopa ammatilliseen koulutukseen. Oppiminen ei ole tarkoituskaan aina olla mukavaa, opiskelu on oppilaan työtä, harjoittelua työelämään ja tavoitteiden saavuttelua. Helpolla ”rimaa hipoen” tehdyllä ohjelmalla ei saada aikaan kuin väsyneitä opettajia ja itseensä liikaa luottavia ammattikoululaisia. Oliko itselläsi työssä joka päivä mukavaa?
4) Lopuksi olisi ensiarvoisen tärkeätä nostaa työn arvostuksen tasoa. Opettajaa pidetään kuten kaupassa palvelualan ammattilaista, kunhan asiakas on tyytyväinen olet tehnyt työsi. Kunta ja valtiovalta luottaa kohtuulliseen palkkaukseen ja siihen että 1960-1990 opettajan ammatti oli kutsumusammatti, siinä ei palkkaus ollut pääasia. Alakoulun ja yläkoulun opettajat ovat tänään kaikki korkeakoulututkinnon suorittaneita (5-7 vuoden opiskelu lukion jälkeen). Miten opettaja voisi olla palveluammatissa periaatteella ”ole aina mukava ja hauska”, asiakas on aina oikeassa.