Kuopion rautatieasemalla seisoi höyryveruri asiakkaitaan oottamassa. Siinä laiturilla seisua kopotti kaks matkalaista, kuppari Sohvi Vieno Inkeri Törrönen ja veljensä itseoppinut uhvotutkija Ville Ernesti Hökönen. Oli tullunna tarvetta ihan Helsinkiin asti Villellä ja siinä samasapa tuo Sohviki päätti lähtä.
Asiat oli tärkiät. Ville oli jo vuosia tutkiskellut taivaan tulia ja siinäpä samassa pelon sekasin tuntein lukenu uhvojuttuja. Nyt oli kaupunkiin oikeen ulukomailta tullunna kuuluisa uhvotutkija Lars Emil Gullenböökeli.
Ei aattanna eukkosa Kaesa-Alviinan vastaan panna, maitotili kuitattiin ja matkaan.
Sattu samalla olleen Sohvilla kuppausvehkeet huonoon terrään menneet ja sarviaki pitäis uusia, nii se sitte änkäysi veljesä völijyyn. Vanneerikapsäkit ol kummallai käsissään ku junnailija pilliisä puhalsi ja tuo valtion suuri teräskirnu pölläytti kauheen ves ́höyrypiliven siinä Sohovin kohalla.
Sai siinä Sohovi pittää retonkisa helemasta kiini ja yskiä köhhyytti kamalasti. Siitä tenterin takkaa kapusivat rappuja vaunuu.
Vieläki oli ilimasa sakiasti ves ́höyryy ja liekköön tuota ollu savuakkii seasa? Siitäpä vaunun käytävää Sohovi kävellä linkkasi kohti peräossaa. Ville Ernesti kekkevän näkösenä, nokka vähä pystysä peräsä koikkelehti.
Kovin oli täys eka vaunu, eiku matkaa kohti seuraavaa vaunua. Sakia oli ilima, tupakkia kärryytettiin joka loosisa. Eivät matkalaiset huomannee sitä mitä veturinkulijettaja ja lämmittäjä huomasivat.
Lähestyttii alikulukusiltaa ja siellä poijjanpässit kuijjeitasa tekemäsä. Oli poijjilla kisa menosa: kuka ossuu hevosen"munkilla" ilimanvaihtoräppänään? Olivat sitä jo usiasti kokkeillet.
Kökkäräisen Urho oli kuulemma joskus osunu. Ku oli junavvaunu jonniimatkan pääsä tulosa sillan alle nii jo alako sontasota.
Elähäm mittää, Löökisen Leinopa vetäs oikee ison kasan suoraan räppänää ja sinne katos luonnontuote.
Sammaa aikaa vaanun sisällä kuuluu kumma lässäys. Semmonen maalaisromantiikkane aromi leviää koko vaunuu. Siinäpä muutaman neitin nokka mennee kippuraan ja ääniala mennee meleko korkialle. Huutaa siinä muutama mörreempiki bassoääni.
Vaa ykspä on ukko nurkasa, piippuaan polttelee ja jonku roippeen saa naamalleen hänki. Se on tuo Köllerin Juuso semmonen rautahermonen lehemänaivo, ei se pienistä hötkyile. Putsaa partasa seasta enimmät moskat ja tuumaa: nuita en piippuuni paa, en oo ennenkää paskoo polttanna.
Hökönen ja Törrönen oli jo seuraavasa tai oikoon tuo ollu jo ties monesko vaunu. Kovin on täyttä täälläi. Tulleepa siinä konnari saksiaan naksutellev vastaan, lippuloita kyselemmää. Ville Ernesti likinäkösiään silimiä siristää ja konnarilta rupiaa tievustelemmaa jotta kertokeeha hyvä kontuktööri ku on nii täättä täälä nii sanokeeha oikoon tuola perällä tilloo ja käjellää osottaa konnarin tulosuuntaa?
Konnari ottaa kälämin ilimeen ja totisella virkamiesäänellä ilimottammaan että: voe veikkoset, tilloo on ja palijo onnii, vua ei sielloo vaanuja.
Sohvi siitä kimpaantuu ja rupiaa ikenijjään konnarille näyttelee samalla piästää pikkuse kovemmalla iänempainolla jotta voe sen tuhannen turkkilaene, ekköön tuota ossoo immeistel lailla vastakku asiata kysytää? Samalla tökkää Sohvi Ville Ernestiä kylykee että kumahtaa. Sannoopi tuimasti velpojallee että eläkä sinä sennii uhvotutkija joutavia kysele, itte sitä pittää asisa hoitaa. Annakka olla viimene kerta ku tyhymyytes palijastat, minä hoijjan kyselyt ja oo sinä hilijoo...
Raimo Karhu
Kempele