Hojo hojo! sano Tur­jai­li­ja

Heikki Turunen aloitti uransa lehtimiehenä.

Koli Kirjailija Heikki Turunen tai Turjailija Kirunen – kuten hän itse itsensä toisinaan esittelee – sanoo pohtineensa paljon tuota edellä mainittua kysymystä. Vastaus löytyy, kun kuuntelee Turusen intohimoista kerrontaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan aina tähän päivään.

Ollaan Turusen kotimaisemissa Lieksassa, ja Lieksan Lehdestä toimittajan urakin sai 60-luvulla alkunsa.

Antaapa Turusen kertoa, miten kansakoulun käynyt nuorukainen lehteen lopulta pääsee lehtimiehen ammattia opettelemaan.

– Kuvaamataidossa ja ainekirjoituksessa olin hyvä koulussa. Velipojan örvelöt nauro minulle, kun minulla oli hirveä runonhinku, enkä ollut niin kuin muut pojat. Metsässä 14-vuotiaana kirjoittelin salaa runoja sillin käärepaperiin tai mitäpähän paperia satuin käteeni saamaan. Se oli muista huvittavaa ja hullua touhua.

Väliin Turunen lukee runonsa Kotijärvelleni, jonka hän siellä metsässä murrosikäisenä kirjoitti.

– Eikö ollutkin komea teksti. Silloin kun luin sen siellä rannassa metsänpuille oikein paatoksella, niin kyllä tuntui hyvältä.

Turusen naapurina Vuonisjärvellä asui tunnettu pohjoiskarjalalainen kuvataiteilija Eva Ryynänen, jota Turunen sanoo henkiseksi äidikseen.

– Isäukko myönsi, että taiteellakin voi rikastua, mutta kirjoittaminen oli hänestä hävettävää. Eva ja opettajakin arvostivat piirroksiani ja usuttivat pyrkimään taideakatemiaan, ja niin minä sitten tein, 17-vuotiaan vuonna 1963.

Isä päästi poikansa pääsykokeisiin Helsinkiin, kun koki että ei Heikistä oikeisiin töihin olisikaan.

– Sanoi, että mää vuan sinne Kapernaumiin, laiska lutjake. Koti-ikävää tunsin jo edellisenä iltana, kun aamulla piti lähteä, oli se niin lopullisen tuntuinen homma. Vaan minulle kävi samalla tavalla, kun yhelle kylähullulle Matille: Muuten olisin männy, mutta eivät ottaneet. Sieltä Kapernaumista tulin sitten häntä koipiin välissä kottiin muahommiin ja työttömyystöihin tietyömualle, Turunen laskettelee.

Runonikkarin taitonsa Heikki sai suuren yleisön tietoisuuteen naapurin "tytön mullukan" kautta.

– Seurustelin yhen Pussisen Mairen kanssa, joka oli hyvä runonlausuja ja nätti ku mikä. En minä kyllä uskaltanu huaroväliä roplata, korkeintaan vähän halata ja pussata. No Maire oli menossa koulun runonlausuntakilpailuun ja mietti, että mistähän löytyisi sopiva runo. Sanoin, että minäpä muljasen sinulle semmosen. Syntyi runo Salolammen satu. No sillähän se voitti koulun ja läänin kilpailut, ja sijoittui valtakunnallisessa kilpailussa kärkipäähän, Turunen muistelee.

Mairen opettaja Väinö Putkonen sattui olemaan runomiehiä ja alkoi kysellä, että mikä ihmeen Heikki Turunen.

– Oli sanonut tytölle, että käskepä käymään, hän arvostelee ja kahtoo onko niistä runoista mihinkään. No minähän meni ja aattelin, että nyt se ura urkenoo. Nobelin palakinto vähintään tulloo!

– Vaan tämä Putkonenpa oli modernisti ja kommunisti. Se luki niitä minut runoja ja hankas mustaa parransänkeensä. Istu siinä karvaset kintut paljaana ja syleksi vihreen nortin perskoja toisesta suupielestään. Ja yhtäkkiä se karjas, että "Ei saatana, ei tämmöstä. Sinä oot viissattoo vuotta ajasta jälessä. Tule hyvä mies tähän aikaan! Heitä Ruuneperit helevettiin ja Haavikkoa kehiin. Ruppee elämään!"

– Kaks viikkoo minä sen jäläkeen kulin metässä ja etin vahvoo oksoo, Turunen kertoo ja käsi haroo ylöspäin kuin petäjän oksaa tavoitellen.

Lehtiuralle tapaaminen Putkosen kanssa Heikin kuitenkin johdatti. Opettaja oli kehunut Turusta Lieksan Lehden päätoimittajalle Erkki Paakkiselle kehityskykyiseksi pojaksi ja usuttanut ottamaan tämän töihin.

– Yks päivä, tais olla elokuun 20. päivä 1964, tulin metältä, niin pihassa seisoi Triuph Herald. Velipoika tuli vastaan ja sano, että "siellä tuvassa kaks herroo kyselöö sinua". Toinen oli Paakkinen ja toinen uusi päätoimittaja Martti Meuronen. Sanoivat, että tulepas kuukauden koeajalla töihin.

Heikki vilkaisi isäukkoa ja kysyi lupaa lähteä. Oli kauranniittoaika ja kotona pula työmiehistä.

– Isä tokas, että "mänkään, viäriä ojia kaivaa, ja sen tekemät puupinottii kuatuu, ihan töhelöhän se on". Ja niin tuli Heikki Turusesta lehtimies.

Ensimmäistä juttuaan Heikki kertoo jännittäneensä kovasti, kun päätoimittaja laittoi hänet tekemään juttua seurakunnan lähetystyön mustalaisleiriltä.

– Kysyin, että helevettiäkö minä ossoon kysyä niiltä mustilaisilta. Piätoimittaja vastas, että kysy mikä ihtees kiinnosta. Sama se kiinnostaa lukijoitakin. Siinä oli ainut lehtimieskoulutus, jonka sain.

Lieksan Lehdestä Heikki sanoutui irti lähtiessään sotaväkeen -65. Hän luotti siihen, että kyllä niitä töitä järjestyy tekevälle miehelle.

– Ja on löytyny, aina ovat pyytäneet töihin. Karjalan Maasta olivat soittaneet Eva Ryynäseen, kun meillä ei ollut puhelinta, ja pyytäneet työhaastatteluun. 300 markkaa lupasivat kuussa palkkaa, mutta en uskaltanut ruveta tinkimään, vaikka tiesit että jotkut toimittajat saivat jopa puolitoista tuhatta.

Monenlaista kommervenkkiä sattui Heikin toimittajauralla alusta alkaen. Kerrankin hän oli isänsä renkitalossa jutunteossa, kuvasi paikkaa sisältä ja ulkoa.

– Telekkusin siellä puoli päivää, ja toimituksessa sitten valkeni, että filmi oli unohtunut kamerasta. Ajattelin, että nyt tuli potkut. Päätoimittaja kuitenkin nauroi maha kippurassa varttitunnin ja sanoi, sitten että piirrä kuvat. Ossoothan sinä.

Turunen tunnustautuu "mahottomaks romantikoks", joten jututkin olivat joskus hieman väritettyjä ja löivät jopa selostajalegenda Paavo Noposen maalailut mennen tullen.

– Useimmiten tarinoistani tykättiin, mutta kun maanviljelijöiden kumikenkäkisa alkoi sanoilla "Kuin nuoret jumalat..." oppi-isäni Simo Puupponen komensi, että "tie kunnon juttuja!".

Odottipa Heikkiä kerran aamulla päätoimittajan huoneessa poliisin lähetystö päällikkö etunenässä. Nuori virtuoosi ohjattiin puhutteluun, kun hän oli selostanut saunapalon niin kuin se oli tapahtunut: "Humalaiset polttivat saunan..."

– Ne minua ripittivät porukalla, ja minä yritin puolustautua, että niinhän sinä kerroit. Siihen se tiedot antanut polliisi, että "niin kerroin, mutta en arvannut, että sinä pistät sen lehteen".

Karjalan Maata Turunen kehuu hyväksi toimittajakouluksi, joka avasi silmät yhteiskunnallisiin asioihin. Siellä hän työskenteli vuodet 1966-1974, kunnes siirtyi vapaaksi kirjailijaksi.

– Karjalan Maassa minusta tuli kirjailija.

Turunen kuvaa esikoiskirjassaan Simpauttajassa kotikylänsä elämää varsin realistisesti. Kirjasta on tehty myös elokuva ja näytelmiä, joita on esitetty Suomen joka kolkassa.

– Simpauttaja on nimetty 1900-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi, mutta kotikylällä meinasivat tappoo ja kuhtuvat oman pesän likkoojaksi, Turunen naurahtaa ja lopettaa kertomuksensa siitä, kuinka kouluja käymättömästä möllikästä tuli lehtimies ja kirjailija.

Kuulija ymmärtää jo: Se intohimo kirjoittamiseen, runonhinku, kertomisen taito - niistä on kirjailijat tehty.

Vaan vielä hiertää kuulijan mielessä kysymys: Mitenkä kävi Heikin ja Pussisen Marien romanssille?

– Sekkii on kerrottu siellä Simpauttajassa.

No entäpä on Heikki itse se kirjan Imppa?

– Kyllä. Imppa ja vähän kylähullu Ottokin, Turunen myöntää.