Lukijalta
Mielipidekirjoitus

Hoi­va­ko­ti Pu­na­hil­kas­sa jär­jes­tet­tiin omat olym­pia­lai­set

Hoivakoti Punahilkan olympialaisissa oli hauska tunnelma. Tuomaria ei tarvittu.
Hoivakoti Punahilkan olympialaisissa oli hauska tunnelma. Tuomaria ei tarvittu.

Korkeita kaaria ja pitkiä potkuja. Yhdessä oloa, tanssiaskelia ja hymyileviä kasvoja. Näistä koostuivat hoivakoti Attendo Punahilkan ensimmäiset kesäolympialaiset, joissa leikkimielistä kilpailua siivittivät ulkona nautitut päiväkahvit, jäätelöt ja maistuvat makkarat. Hoivakodin pihassa omin voimin järjestetyssä tapahtumassa tuomarointia tärkeämpää oli kannustus ja yhdessä tekeminen.

Vanha sananlasku ”minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa” piti paikkaansa Attendo Punahilkan asukkaiden kokoontuessa henkilökunnan kanssa viettämään iltapäivää kesäolympialaisten merkeissä. Virallisissa urheilukilpailuissa yleisömäärää on rajoitettu vallitsevan koronatilanteen vuoksi. Näissä olympialaisissa se ei ollut ongelma, koska asukkaiden suojaamiseksi paikalle tulivat ainoastaan työvuorossa olevat työntekijät. He myös järjestivät urheilukilpailuissa tuikitarpeellisen tarjoilun ja hoitivat kannustusjoukkojen tehtävät.

Olympialaisissa tärkeimmät elementit olivat hyvä tunnelma, maistuva ruoka, yhdessä tekeminen, vanhojen taitojen verestäminen ja uusien kokeileminen. Näin ollen tuomareita ei paikalle oltu hankittu eikä heille olisi mitään tehtävää ollutkaan.

Lajivalikoima oli monipuolinen ja osallistujien suoritukset ensiluokkaisia: esimerkiksi jalkapalloa potkiessa jalan ja silmän yhteistyö toimi moitteettomasti, frisbeen kaari oli silmiä hivelevä ja petankki-pelissä metallipallo kumahti puukuulaan. Kroketissa nähtiin, miten hienosti pallo saadaan kulkemaan porteista läpi.

Osallistujat kokivat olympialaiset niin hauskoiksi, että jo ennen niiden päättymistä he ehtivät toivoa uusia kisoja viimeistään syksylle. Mikä ettei – Punahilkassa olympialaisia voidaan järjestää vaikka joka viikko, onhan hoivakoti olemassa asukkaita ja heidän tarpeitaan varten. Jos joku haluaa heittää palloa tai frisbeetä tai esittää muuten ulkoiluun liittyvän toiveen, siihen pyritään kyllä vastaamaan.

Jo nyt on nähty, että loppujen lopuksi arki hoivakodissa koostuu pienistä yhteisistä iloisista hetkistä, jotka harvoin vaativat keneltäkään mitenkään ylivoimaisia ponnisteluja. Tärkeintä on oikea asenne ja rohkeus tarttua hetkeen. Näin poikkeusolosuhteissa tämä korostuu entisestään.

Mirja KarvonenHoivakodin johtaja Kempele