HAILUOTO Vauhdikas. Se sana tulee ensimmäiseksi mieleen, kun kuuntelee Kari Tuhkasen kertomusta omasta elämästään.
Vauhtia kertoja itse ei kuitenkaan enää elämäänsä hae, päinvastoin. Entinen maailmankansalainen muutti kaksi vuotta sitten Hailuotoon. Hakemaan ja löytämään rauhaa. Elämänlaatua ja erakkoutta.
Niitä kaikkia onkin löytynyt. Talvet saarella ovat olleet hyvinkin hiljaisia. Kyläläisiä Kari Tuhkanen ei ole juurikaan tavannut, mitä nyt taimenvaihtotapahtumassa kesällä.
– Se onkin minun ainoa yhteisöllinen aktiviteettini saarella. Olen viettänyt suurimman osan ajastani täällä remontoiden kotia, hoitaen kasveja ja kukkia, Kari Tuhkanen tunnustaa.
Ei Hailuoto aivan vieras ollut Kari Tuhkaselle ennen muuttoa. Hänen sukunsa on lähtöisin Hailuodosta, Lumijoelta ja Oulusta. Lapsena Kari Tuhkanen kävi kylässä pappansa Sakari Tuhkasen veljen ja sisaren luona. Niinpä saarelle muuttanut Tuhkanen tiesi, mitä odottaa ja saa.
Mutta se vauhti. Se syttyi Tuhkasessa jo nuorena. Hän ymmärsi olevansa erilainen kuin toiset. Siis homo. Ja kun hän kerran tuli Oulussa hakatuksi nakkikioskin jonossa ilman mitään syytä, ymmärsi hän tarpeelliseksi lähteä.
– Tajusin, että en voi koskaan kävellä kaupungilla miespuolisen kumppanini kanssa käsi kädessä, saamatta seuraamuksia.
Paljon turvallisempi paikka löytyi Espanjasta. Siellä ei kukaan huudellut perään törkeyksiä. Tuhkanen eli Teneriffalla ja työskenteli yökerhoissa muun muassa häkkitanssijana.
Espanjassa meni neljä vuotta ja sen jälkeen Lontoossa kolme vuotta. Siellä Kari Tuhkanen työskenteli ensin puutarhurina ja päätyi samassa kartanossa tekemään myös kasvonaamioita Oopperan kummitus -musikaaliin. Sen jälkeen oli aika siirtyä hoitamaan arabi-prinsessojen hiuksia, lontoolaiseen salonkiin parturi-kampaajana.
Monenlaista tuli kokeiltua, ja kun Tuhkanen nyt laskeskelee ammattejaan, niitä kertyy yli 40.
Kaksitoista vuotta lähtönsä jälkeen, vuonna 1996, Kari Tuhkanen päätti tulla takaisin Suomeen. Tosin tarkoitus oli jäädä vain hetkeksi ennen USA:han muuttoa. Lyhyt pysähdys kuitenkin muuttui pysyväksi.
– Saadakseen työviisumin tuolloin piti käydä hiv-testeissä. Ja niissä testeissä selvisi oma tartuntani. ”Se oli siinä,” muistan ajatelleeni.
1990-luvulla diagnoosi tarkoitti käytännössä kuolemantuomiota. Tai niin Kari Tuhkanen ja moni muu ainakin tuolloin ajatteli. Yllätyksenä tulos ei kuitenkaan tullut. Hiv-tartunnan vaara tiedostettiin homoyhteisössä jo 1980-luvulla, kun tutut ihmiset ystäväpiirissä alkoivat kuolla.
– En kuitenkaan lopettanut elämääni. Ajattelin, että todennäköisesti jossakin vaiheessa se tulee minullekin, ja jatkoin riskikäyttäytymistä. Nyt jälkeenpäin kun asiaa ajattelen, se oli itsearvostuksen puutetta. Olin tottunut pitämään itseäni yhteiskunnan B-kansalaisena.
Ihmisoikeuksien puolesta aina taistellut Kari Tuhkanen päätti kuitenkin ryhtyä puhumaan muiden kaltaistensa puolesta. Vielä 1990-luvulla Suomessa aidsin ympärillä vallitsi totaalinen hiljaisuus ja pelottelun kulttuuri. Niinpä Kari Tuhkanen lähti julkisuuteen sairautensa kanssa.
– Minusta tuli ammattipotilas. Halusin murtaa myyttejä omalla ulostulollani.
Julkisuusrumba oli alusta lähtien melkoinen. Erilaisia haastatteluja Kari Tuhkanen antoi enimmillään yli 50 vuoden aikana. Perhe ja suku olivat kuitenkin tukena.
Julkisuuteen lähtö ei kuitenkaan kaduta Kari Tuhkasta. Sairautensa ansiosta hän pääsi paikkoihin, joihin monilla ei ole pääsyä. Julkisuus kohteli häntä hyvin.
– Tosin sitä ulostuloa en varmasti ajatellut kauheasti. Siinä vaiheessa elinaika oli rajattu kahteen vuoteen.
Mutta olihan se melkoinen prässi. Olisi ollut kenelle tahansa.
Haastattelujen antamisen ohella Kari Tuhkanen yritti hoitaa itseään mahdollisimman hyvin. Se tarkoitti hyvin tiukkaan säänneltyä elämää. Lääkkeet oli otettava tarkkojen aikataulujen mukaan, tarvittaessa vaikkapa yöllä.
– Sen aikainen hoitokäsitys oli, että potilas sai vuorokauden eri aikoina kourallisen pillereitä. Sairaus vei kaiken muun elämän. Piti syödä, ottaa lääkkeet ja nukkua, jos ehti. Siinä meni pää sekaisin.
Uudet lääkkeet kuitenkin tulivat oikeaan aikaan markkinoille. Vuosia tulikin lisää, ja vaikka Kari Tuhkanen oli virallisesti eläkkeellä, hänet kutsuttiin asiantuntijaksi erilaisiin hiv- ja aids-projekteihin eri puolille Afrikkaa. Tuhkasen tehtävänä oli kouluttaa toimittajia ja paikallisia kirkkojen johtajia, lisätä tietoa taudista.
Työnsä ansiosta Kari Tuhkanen pääsi myös opiskelemaan seksuaaliterapeutiksi. Sen jälkeen Tuhkanen on joutunut työssään kohtaamaan tilanteita ja asioita, joita hän ei uskonut enää nykyään olevan. Edelleen on nuoria, jotka joutuvat salaamaan perheiltään oman seksuaalisen suuntautumisensa.
– Olen itse siinä onnellisessa asemassa, että tulin kaapista ulos 16-vuotiaana ja että perheeni hyväksyi sen. Nykyään ajattelen, että mitä varhaisemmassa vaiheessa sen tekee, sitä helpompaa elämä on.
Ystäväpiiristä kuitenkin löytyy aikuisia ihmisiä, jotka edelleen kipuilevat olemisensa kanssa. Kaikki vanhemmat eivät ymmärrä lastensa elämää saati näiden seksuaalisuutta.
Se on Kari Tuhkasen mielestä surullista.Vanhemmuuden side on niin tiukka, että hyväksyntää haetaan loppuun asti. Vanhemmat voivatkin saada paljon pahaa aikaiseksi kieltäessään lapsensa tarpeet. Seksuaalisuuttaan kun kukaan ei voi päättää.
– Mikään ei ole niin surullista kuin ihmiset, jotka eivät uskalla toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan, vaan perustavat perheen elääkseen toisten vaatimusten mukaan. Ja lopulta kyse on kuitenkin heidän elämästään, ei heidän vanhempiensa elämästä.
Kipuilut eivät kuitenkaan jää nuoriin tai seksuaalisiin vähemmistöihin. Ongelmia tulee vastaan myös heterosuhteissa. Haluttomuus tuo pariskuntia Tuhkasen luo, ja edelleen asetelma on hänen mukaansa hyvin perinteinen.
– Moni tulee terapiaan ajatellessaan ongelmiensa olevan seksin puolella. Usein niiden ongelmien ajatellaan johtuvan naisesta. Pariskunta hakeutuu hoitoon, ja mies haluaa korjata lelunsa. Kyse on siis naisiin kohdistuvista asenteista ja odotuksista. Heidän odotetaan edelleen hoitavan ”velvollisuutensa” makuuhuoneessa.
Tuhkanen on kohdannut myös maahanmuuttajia ja sotilaita, jotka tulevat hakemaan hänen apuaan. Heitä Tuhkanen ei hoida virallisesti, vaan toimii lähinnä vapaaehtoisena tukihenkilönä ja ohjaa heitä asianmukaisiin palveluihin.
– Kun sotilas, missä tahansa maassa, tunnustaa ongelmansa ja lähtee hakemaan siihen hoitoa, hänen uransa usein päättyy siihen.
Kuusitoista vuotta vasta täyttänyt Kari Tuhkanen ei varmasti uskonut, että hän vielä joskus hoitaisi maahanmuuttajia. Että hän palaisi takaisin Suomeen ja Oulun seudulle. Niin kuitenkin kävi.
– Kun ajattelen itsenäni 30 vuoden taakse, niin kyllähän elämäni oli itsekeskeistä. Työ oli ykkönen ja ihmissuhteet saivat mennä. Uraa oli luotava.
Hailuodossa harva tuntee Kari Tuhkasta, vaikka hän uskoo useimpien tietävän hänet ja hänen taustansa.
Loppujen lopuksi Hailuodossa on enemmän merkitystä sillä, mitä on.
Ihmiset saavat olla sellaisia kuin ovat ja halutessaan myös yksin. Se sopii hyvin Kari Tuhkaselle. Hän on nimittäin aina ollut sitä mitä on, anteeksi pyytelemättä ja rehellisesti.
– Laatu korvaa määrän, ja se pätee myös ihmissuhteisiin. En halua puolivillaista tai huonoa, vaan haluan tehdä asiat hyvin ja loppuun. Ehkä musta on tulossa vanha, Kari Tuhkanen hymähtää.
Tai vanha ja vanha. 50 vuotta tulee täyteen vasta vuoden lopussa. Viattomien lasten päivänä.