Metsästyksenjohtaja Pasi Suotula kuuntelee tarkkaan keskustelua, joka käydään VHF-radiopuhelimilla. Välillä hän kysyy tarkennuksia ja antaa ohjeita.
On hirvenmetsästyksen aloituspäivä, ja olemme passissa Selkäkankaan maastossa. Kallioaron hirviporukassa on 25 miestä, jotka ovat levittäytyneet passilinjoille. Kolme koiraa, jämtlanninpystykorva Hertta, harmaa norjanhirvikoira Emma ja laika Manu ovat isäntineen maastossa. Alueella pitäisi liikkua ainakin kaksi hirveä, sarvipää ja nuppa.
– Kävin illalla ne lamputtamassa. Olivat ruokailemassa pellolla, ja aamulla löytyi ainakin yhdet jäljet, Suotula kertoo.
Taas kuulostellaan. Suotula arvelee, että hirvet voidaan saada hyvin sumppuun, koska noin 300 hehtaarin alueella on passimiesten ketju neljällä sivulla. Tosin omasta sivustaan hän on aavistuksen huolestunut; passien väli on harvahko ja maasto on peitteistä.
– Hirvet ovat nyt tavallista enemmän liikekannalla, koska tällä alueella on liikkunut susia.
Eikä koiramiesten sovi muutenkaan hötkyillä, oli susia tai ei. Koira haukkuu hirveä vasta, kun saa eläimeen näköetäisyyden tai se pysähtyy. Jos metsästäjä haluaa saalista, koiran pitää antaa haukkua hirveä ainakin tunnin, jopa yli. Silloin hirvi keskittyy vain koiraan eikä huomaa lähestyvää metsästäjää.
Suotula tarkkailee koirien menoa gps-laitteesta. Hertta näyttää liikkuvan kohti takalinjaa. Emmaa tai Manua ei gepsissä näy.
– Mikä on Topin koiran numero? Sitä ei nyt jostain tässä näy, Suotula kuiskaa radiopuhelimeen.
Sitten hän havahtuu: hirvi näyttäisi tulevan tähän suuntaan. Nyt odotellaan ja tarkkaillaan eikä puhella turhia.
Lue lisää 16.10. ilmestyvästä Rantalakeudesta tai diginä.
Georg Herrendorf ja Horst Braun ovat jo seitsemättä kertaa mukana hirvijahdissa Kallioaron hirviporukan mukana.
Pasi Suotulan kanssa ystävystynyt, Stuttgartin läheltä Römersteinista kotoisin oleva kaksikko on käynyt Suomessa myös metsäkanalintu- ja jänisjahdissa, Suotula puolestaan vastavierailulla saksalaisilla metsästysapajilla.
Valtion riistanvartijana työskentelevä Herrendorf kertoo kaataneensa Tyrnävällä kuuden vuoden aikana yhteensä yhdeksän hirveä, viime syksynä peräti neljä hirveä.
– Suomessa metsästys on elämäntapa ja täällä metsästetään lihan vuoksi. Saksassa saalis kuuluu maanomistajalle, joko valtiolle tai yksityiselle maanomistajalle. Metsästäjät maksavat voidakseen metsästää, hän vertailee metsästyskulttuurien eroja.
– Lisäksi täällä metsästetään hirviä yhdessä. Se on mukavaa.
Saksalaismiehiä kiinnostaa Suomessa tietenkin myös erilainen saalis. Meikäläisiä hirviä Saksassa ei ole, vaan miehet metsästävät pääasiassa pientä ja vikkelää riistaa: villisikoja ja metsäkauriita. Näitä eläimiä badenwürttembergiläismetsissä on runsaasti.
Suomessa taas isokokoisen hirven yhyttämiseksi tarvitaan paitsi kärsivällisyyttä, myös tuuria.
– Opastettujen metsästysretkien lisäksi opetan myös metsästyskoulussa. Nyt osaan kertoa jotain myös hirvistä ja metsäjäniksistä, koska olen käynyt täällä metsästämässä. Sama koskee teeriä ja metsoja, jotka tosin ovat Saksassa rauhoitettuja.
Herrendorf huomauttaa, että metsästyksellä on Saksassa varsin kielteinen maine.
– Kolmesta tyttärestäni yksi on myös riistanvartija. Hän sanoi osuvasti, että riistaeläimen elämä on onnellista lukuun ottamatta sitä yhtä päivää, jolloin se ammutaan.
Nuotiotulilla Herrendorf paljastaa vielä yhden eroavaisuuden suomalaisen ja saksalaisen metsästyskulttuurin välillä.
– Saksassa en syö vuodessakaan niin paljon makkaraa kuin täällä, hän huokaisee ja jatkaa makkaranpaistopuuhia.
Koska se on täällä tapana.
