Se syntyi lopulla toukokuun
metsään kylmään, märkään ja suureen,
sammalikkoon, juurelle pienen puun
oman emonsa jalkain juureen.
Jaloin huojuvin nousi se seisomaan
ensiaskeleitansa horjui,
maidon lämpimän imi emostaan
pian jalkansa juoksuun jo norjui.
Joka päivä se varttui ja vahvistui
kohta emonsa perässä juoksi,
polut tallasi, metsäojat ui
joskus hyppeli, kai huvin vuoksi.
Tuli syksy ja tuuli pohjoinen
puiden kaarnaa ja lehtiä riipi,
silloin oranssit miehet koirineen
taasen hirvien jäljessä hiipi.
Kuului laukaus, kaadolle kerääntyi
koko hirvenpyytäjäin sakki,
siinä onniteltiin kaatajaa,
havun verisen sai punalakki.
Totta lie, että vahvempi heikomman syö,
se aina ollut on elämän laki.
Kaatoon päättyi myös syksyinen hirvityö,
kauan vasaansa emo haki.