Kuusivuotias suomenhevonen Pikku-Hilma kurottaa kaviotaan varovasti avoimesta pilttuunovesta käytävän puolelle. Hevosen omistaja Petra Särkelä tokaisee hieman nuhtelevasti:
– Hilma!
Kavio siirtyy nopeasti pilttuun puolelle.
Hilma on tamma, joka vaikuttaa oikealta perussuomenhevoselta: vankkarakenteiselta, tuuheakarvaiselta ja hötkyilemättömältä.
Hilma onkin työhevonen.
Petra Särkelä on harrastanut hevosia koko ikänsä. Pikkutytöstä lähtien hän ratsasti, kilpaili aktiivisesti lähinnä esteissä ja omisti välillä ravureitakin.
16-vuotiaana hänelle sattui mopo-onnettomuus, jossa hänen jalkansa vaurioitui niin, että ratsastaminen kävi sittemmin mahdottomaksi. Hevosharrastuksen oli muututtava.
Hän oli haaveillut pitkään omasta tallista omassa pihapiirissä. Viisitoista vuotta sitten haave toteutui, ja Särkelä muutti Kempeleestä Tyrnävälle. Oman tallin ensimmäinen asukas oli hänen kilparatsunsa, lämminveritamma Anaconda. Samoihin aikoihin hän osti Hilman emän, Napsun Tytön.
Napsun Tytön myötä Särkelä hurahti työhevosiin. Vaikka tamma oli ravisukuinen, se näyttti ”vanhan ajan” suomenhevonen: matalalta (vain 148 senttiä), vankalta ja leveältä.
Särkelä halusi teettää Napsun Tytöllä varsan, mutta sopivan orin etsiminen kesti pitkään. Viimein hän löysi mieluisan työhevoslinjaisen isäkandidaatin: Huldan Vedon.
– Se oli juuri sopiva ori. Ja lopputuloksena oli täydellinen varsa, Pikku-Hilma.
Hieman myöhemmin syntyi myös Hilman täyssisko Pikku-Ilona, jonka Särkelä möi ystävälleen.
Napsun Tyttö oli pienhevosten kantakirjassa, ja se oli tarkoitus merkitä myös työhevosten kantakirjaan. Jalan loukkaantuminen esti aikeet.
Hilma on tarkoitus kirjata työhevoskantakirjaan parin vuoden sisällä. Sen jälkeen on aikeena testata, miten Hilma pärjää työhevosmestaruuskilpailuissa. Hevosen ominaisuudet vaikuttavat siihen sopivilta, sillä Hilma nauttii vetämisestä ja on rauhallinen kuin mikä.
– Olemme vain vähän jäljessä aikatauluista, koska Hilmalla oli vuosi sitten aika paha ähky, jonka vuoksi se joutui leikkaukseen.
Mutta mikä saa ratsastajatytön niin täydellisesti hurahtamaan työhevosiin?
Työhevosehommat olivat kiinnostaneet Särkelää aina, ja hän valjasti lämminveriravurinkin mielellään reen eteen.
– Olen varmaan elänyt vanhaan aikaan, koska kaikki tekeminen työhevosten kanssa tuntuu niin mukavalta ja luontevalta.
Oppia työhevosten kanssa työskentelemiseen hän on saanut työhevosharrastajien järjestämiltä pelto- ja metsätyökursseilta eri puolilta maata. Lisäksi hän kuuntelee mielellään vanhojen hevosmiesten tarinoita – oppiakseen.
Särkelää kiehtoo ihmisen ja työhevosen välinen saumaton yhteistyö. Saumatonta se on myös hänen ja Hilman välillä. Hilma esimerkiksi tietää kääntyä komennosta – eihän karhia tai kyntöauraa ajava ole koko ajan ohjat molemmissa käsissä.
– Eräs ravimieskin tätä ihmetteli, Petra Särkelä nauraa.
Työhevosen ei sovi olla säpsy ja tulinen hermokimppu. Hilmakin on kaikkea muuta. Kerrankin seitsemän Särkelän luona käynyttä heppatyttöä sai valjastaa ja riisua Hilman rekiajelua varten. Eikä hevonen ollut tästä millänsäkään.
– Jalostus on muuttanut suomenhevosiakin aika tavalla. Enää ei ole paljon sellaisia hevosia, joita kuka vaan missä vaan voisi ajaa.
Hilma on saa maistaa työhevosen arkea kotioloissa, sillä sen emäntä on ostanut Hilmalle valjaita sekä rekiä, kyntöauroja, karheja, niittokoneita ja jyrän. Yhden karhin hän on rakentanut itse. Parivaljakko ajaa kesäisin pienpaaleja heinälatoon. Viereistä ratsastuskenttää Särkelä äestää ja karhitsee hevosvoimin. Ja talvella sekä Särkelä että Hilma ovat enemmän kuin innokkaita ajamaan pihapiiristä puita tai lähtemään rekiajelulle metsään.
Entä kukapa auraa perheen pihan talvisin? Tietysti Petra Hilmallaan. Hän on itse rakentanut tähän tarkoitukseen hevosvetoisen auran.
– Olipa kyseessä sitten mikä tahansa työ, mietin, voisiko sen tehdä hevosella, Särkelä nauraa.
Petra Särkelällä ja Hilmalla on ainutlaatuinen yhteys. Sellaista suhdetta Särkelä ei ole luonut ainoankaan aiemman hevosensa kanssa.
– Näen Hilman korvan asennostakin, jos sillä on jokin karva vinossa.
Työparin välisestä luottamuksesta kertoo se, että Hilma on kesäisin usein pihalla irrallaan ja kulkee omistajansa perässä. Joskus se yrittää avoimesta ulko-ovesta jopa sisälle. Särkelän ei tarvitse kuin viheltää, niin Hilma pölähtää paikalle.
– Jos jotkut ovat luotuja toisilleen, niin minä ja Hilma olemme.
Työhevosinnostus on ollut Suomessa nousussa jo jonkin aikaa. Työhevosharrastajien järjestämät kurssit ovat lähes aina täynnä. Etelä-Suomessa joitakin metsiä hoidetaan hevosvoimin, ilman motoja.
– Tyrnävän hevosjalostusyhdistys järjesti vuosia sitten luokkivaljastuskurssin, mutta silloin se ei herättänyt kiinnostusta. Ehkä nyt voisi olla toisin.
Ulkopuoliselle voi olla vaikea selittää työhevosinnostusta. Tärkeintä on tiivis vuorovaikutus ihmisen ja eläimen välillä.
– Kun hyppää reen kyytiin ja menee metsään, niin siinä päivän murheet unohtuvat.
Hilmalle on suunnitteilla myös kakkosura. Tammaa treenannut ravivalmentaja oli sitä mieltä, että Hilma on pikkuhiljaa valmistumassa raviradoille.
– Talvella treenaamme työhommia ja ajamme myös hiittejä. Hilma voisi juosta raveissa ehkä ensi kesänä, Särkelä uumoilee.
Suomenhevonen työhevosena
Suomenhevosta pidetään rotuna, joka sopii kaikkiin hevosen käyttötarkoituksiin: maatalous- ja metsätöihin, raviurheiluun, ratsastukseen ja vikellykseen.
Rodun kantakirja jakaantuu neljään jalostussuuntaan: työhevosiin, ravureihin, ratsuihin ja pienhevosiin. Rodun säkä-korkeus on keskimäärin 155 senttimetriä.
Työhevosten työmestaruuskilpailutkoostuvat osakokeista: 1000 metrinajokoe, 500 metrin käyntikoe 500 kilon kuormalla ja vetokoe, jossa vedetäänrekeä hiekkaesteessä.
Ajokokeessa hevosen on ravattava kärryjen edessä tietyn ajan. Käyntikokeessa hevosen on vedettävä 500 kilon kuormaa kilometrin verran käyntiä. Vetokokeessa kuorman alkupaino on noin 500 kiloa ja aina 20metrin vedon jälkeen kuormaa lisätään 50 kilolla. Vetokokeen ennätystulos lieneeIsäntä-nimisellä orilla, joka kykeni vetämään 1150 kilon kuorman.
