KEMPELE – Jos minun mieheni ei olisi kuollut, niin ei minusta välttämättä koskaan olisi tullut seurakunnan vapaaehtoista, kempeleläinen Hilja Alasuvanto toteaa istuessaan keittiönpöydän ääressä kotonaan.
Pentti-puoliso sairastui luusyöpään vuosi sen jälkeen, kun perhe muutti Kempeleeseen. Saatuaan ensimmäisen diagnoosinsa Hiljan mies kävi töissä Oulun Typellä vielä kolmen vuoden ajan.
Helmikuun 1976 alussa Pentti joutui sairaalaan.
Sairaalasta puoliso ei koskaan palannut. Hilja Alasuvanto kävi säännöllisesti/uskollisesti miehensä luona ODL:n osastolla. Samalla osastolla oli viisi muutakin sairasta miestä. He jäivät Hilja Alasuvannon mieleen. 80-90 -vuotiaiden osastokavereiden luona ei näyttänyt käyvän vieraita.
– Katsoin ja ajattelin, että pitäisi olla ihmisen virka. Että pitäisi käydä katsomassa juuri noita ihmisiä, vaikka kukaan muu ei kävisikään.
Hän oli oppinut lapsuudessaan huolehtimaan toisista. Käymään mummon luona ja huolehtimaan hänestä.
Kotona äiti ja isä antoivat esimerkkiä muutenkin. Heidän kotiinsa olivat harjakauppiaatkin tervetulleita.
– Äiti oli Karjalasta, isä Kukkolankoskelta. Kalajoella olimmekin muukalaisia.
Jäätyään 33-vuotiaana leskeksi ja yhden tyttären huoltajaksi Hilja Alasuvanto päätti lähteä mukaan seurakunnan ystävätoimintaan.
Vuonna 1985 pidetylle kurssille osallistui 35 vapaaehtoista. Joukossa olivat muun muassa Enni Lång, Martta Takalahti ja Vilma Kumpula, joista kaikista tuli ystäviä Hilja Alasuvannolle. Moni muukin on ollut mukana hänen elämässään kurssin jälkeen.
– Silloin osallistujat olivat nuorempia kuin nykyään. Vapaaehtoisten joukkokin oli pienempi, varmaan alle 200 se jäi. Mutta olihan seurakunta ja kunta silloin nykyistä pienempikin.
Vapaaehtoisena toimiminen on antanut Hilja Alasuvannolle paljon. Enemmän kuin hän itse koVapaaehtoisena kee antaneensa.
– Vapaaehtoistyö on antanut paljon sisältöä elämääni. Olen saanut paljon ystäviä ja tuttavia elämääni. Ihmiset ovat myös niin kiitollisia. Joka kerta kun olen tavannut ystäviäni, he ovat kiittäneet ja halanneet minua. Siitä saan hyvän mielen. Haluan olla jollekulle tärkeä ja toivottu ihminen.
Ajanpuutetta Hilja Alasuvanto ei koe koskaan poteneensa. Siitä huolimatta, että työelämässä ollessaan päivät alkoivat kello 6 läheisen huoltoaseman siivouksella. Sen jälkeen päivä meni naapurin lasta hoitaessa ja päättyi terveyskeskuksen siivoukseen.
– Nykyään toimintaan ei enää tule niin paljon nuoria, eikä kyllä eläkeläisiäkään. Se minua ihmetyttää. Eläkeläisiä on satoja, ja he kokoontuvat kaksi kertaa viikossa viihdyttämään itseään. Veisikö siis aikaa tavata toisia ihmisiä, jotka tarvitsisivat ystävää?
Ajanpuutteeseen Hilja Alasuvanto ei uskokaan. Syynä hänen mielestään on pikemminkin sitoutumisen pelko.
– Ihmiset ajattelevat vapaaehtoistyön vievän aikaa paljon. Mutta tosiasiassa jokainen voi itse määritellä oman aikataulunsa, käydä ystävävierailulla silloin, kun se itselle sopii.
Paljon muutakin Hilja Alasuvanto on ennättänyt tehdä vapaaehtoisena toimiessaan. Parikymmentä vuotta sitten hän oli käynnistämässä seurakunnan kirpputorin toimintaa. Välillä hän oli myös kirkkovaltuutettuna, mutta käytännön työ voitti.
Nykyään Hilja Alasuvanto on mukana vähän kaikessa.
Hän on Hanna-piirissä, pitää pyhäkoulua jumalanpalveluksen aikana ja osallistuu jumalanpalveluksiin avustajana. Läheisintä kaikista toiminnoista on kuitenkin edelleen ystäväpalvelu.
– Arvostan sitä, että seurakunta tekee työtä ihmisten kanssa.
Vapaaehtoistoimintaa Hilja Alasuvanto on tehnyt jo 36 vuotta. Mikä on saanut hänet jatkamaan näin kauan?
– Minulle seurakunta on ollut läheinen. Olen kokenut palvelevani myös lähimmäisiäni. Eikä kyllin voi kiittää seurakuntaamme ja sen työntekijöitä. Täällä meitä vapaaehtoisia työntekijöitä arvostetaan.
