On olemassa sananlasku: Vanhaan hyvään aikaan. Tähän täytyy todeta, että aika kultaa muistot, mutta siitä huolimatta on kiva vähän muistella menneitä, sillä on paljon asioita joita nykynuoriso ei tiedä, eikä kaikki haluakaan tietää. On olemassa vielä henkilöitä, jotka ovat itse kokeneet tai saaneet tarinoiden kautta tietää tapahtumista, joista aion nyt teille lukijoille kertoa niin kuin minä olen ne kuullut.
Entisaikaanhan tiedot kulkivat sukupolvelta toiselle balladin välityksellä. Muistissa ovat Hakko Mikon jutut sekä raju hukkumisonnettomuus Varjakan sahan edustalla. Näitä tarinoita on hyvä ystäväni Iines Myllyoja saattanut kirjalliseen muotoon kiitettävällä tavalla.
Nykyihmiset eivät taida muistaa sitä, että esimerkiksi kirkollisvero maksettiin luonnonantimilla. Aina niillä mitä tila tuotti. Viljatila luovutti papille kymmenyksen viljastaan. Karjatilallinen karjastaan. Nämä olivat minun vajavaisen käsitykseni mukaan ne kuuluisat ”papin kymmenykset”.
Kuten jo aiemmin totesin, niin niiden perintäkin meni joskus laulun muodossa. Kun pappi kysyi maksaako isäntä kymmenyksensä, vastasi isäntä laulaen: ”Annan, annan, lehmän annan, maksan vaikka rahassa!”. Tähän pappi vastasi tietäen, että on parempi ottaa vastaa lypsävä lehmä kuin rahaa, joka on katoavaista, mutta lehmää voi lypsää vuosikausia. ”Ei, ei, ei raha kelpaa lehmän tahdon muodossaan.”
Eikä sekään aika ole kaukana, kun Ouluun ei tullut edes junia. Rautateitä rakennettiin ja kun rautatie lähestyi Oulua, niin samoihin aikoihin täällä kierteli myös myyntimiehiä, jotka kauppasivat uutta hienoa keksintöä separaattoria. Se löi isännät ja emännät ällikällä ja kauppa kävi! Seuraavana vuonna oli katovuosi ja kenenkä syyksi se sitten laitettiin? No tietenkin separaattorin! Ja siitä viestitettiin laulun voimalla:
Kurnaalihuitu on
kummallista
kun siinä kasvaa matoja,
joka syö heinän niityltä
ei tarvitse pakata latoja!
Rautatietyömaa läheni jo Oulua ja kun oli ollut katovuosi, niin isännät koettivat päästä ratatyömaalle töihin saadakseen leivän jatketta. Siitä tietenkin tiedotettiin yleisölle jälleen laulamalla:
Kuulkaapas herra mestari
ja insinöörikin
en paljon palkkaa vaatisi
jos töihin pääsisin.
(Johon silloinen SAK
vastasi:)
Tuota ei voi katsella
mielellä vapaalla,
kun mestarit ne töihin
ottaa talonjussi!
Kilpailu oli kovaa jo
silloin työmarkkinoilla.
En muista oliko Tyrnävällä vai Kempeleessä se kauppa josta laulettiin näin:
”Se kauppa haisi silakalle, rasvasillille, se haisi pierun katkulle ja lamppuöljylle. Kun sinne sisään astuu, niin haju tervehtää, kauppias seisoo tiskin takana ja kynsii pers****n.”
Vaikutin itsekin kauppiaana 60-luvulla Limingassa ja silloin opin seuraavan laulun osan:
Ken ei tunne Sergejeffii
hän tuntee Antin Aavikon,
joka tämän
paikkakunnan
pahin rikollinen on.
Sitten on katkos, jota en muista. Mutta Antti saatiin kiinni ja hän muistelee näin:
Mua vastaan oli
ottamassa vahtimestari
tuo virkaintokiihkoilija
kolkko keikari.
Hän paperini tarkasti
ja päälleni katsahti
ja sanoi mua paatuneeksi
rikolliseksi.
Sitten tieni johdatettiin
pohjakerrokseen,
jossa ootti runttikoppi
mua luteineen.
Mitä sitten tapahtui,
en muista enempää
sitten vasta heräsin
kun kellot heläjää.
Näistä lauluista olen kirjoittanut vain sen mitä muistan, olisi mielenkiintoista, jos löytyisi joku, joka muistaisi täydennystä näihin lauluihin. Jo tämä osoittaa sen, kuinka haavoittuvaista on tieto, joka kulkee halki aikojen vain perimätietona. Minun mielestäni nämäkin pätkät antavat hauskalla tavalla tietoa siitä miten siihen aikaan elettiin.