Liègen hulinaan verrattuna Liminganlahdella on rauhallista.
Tammikuinen aurinko värjää pakkaspeitteiset koivut kullanruskeiksi. Belgiassa asuva Heli Suutari katselee valkoiselle lahdelle ja huokaa. Kun koti on sisämaassa, 200 000 asukkaan kaupungin keskustan tuntumassa, tuntuu hengittäminenkin lakeudella helpommalta.
Kempeleessä syntynyt ja kasvanut, Keski-Eurooppaan elämäänsä rakentanut Suutari viihtyy lakeudella nimenomaan lintuparatiisissa. Liminganlahden luontokeskus on kivenheiton päässä hänen vanhempiensa kodista. Liminka voisi olla lähitulevaisuudessa yksi varteenotettava asuinpaikka, jos Suutarin perhe päättää pakata muuttoauton.
Insinöörinä työskentelevä Pierre-puoliso on jo todennut voivansa kokeilla Suomi-aikaa.
– Kaipuuni takaisin Suomeen ei ole loppunut 15 vuoden jälkeenkään. Minulla on edelleen identiteettikriisi, sillä koen olevani Belgiassa ulkopuolinen. Olen mukana seitsemän suomalaisen naisen kirjakerhossa, ja olen heistä ainoa, joka haikailee paluusta pohjoiseen. Jossain vaiheessa jahkailu pitäisi lopettaa ja muuttaa. Jos en sitä edes kokeile, katkeroidun. Se taas aiheuttaa ongelmia kaksikulttuurisessa parisuhteessa, jos koen uhrautuvani puolisoni kotimaahan, Suutari miettii.
Itseään ja ajatuksiaan Heli Suutari on pohtinut reilun parin vuoden ajan tavanomaista enemmän. Löytöretki omaan minuuteen päätyi kansien väliin viime vuoden lopulla. Kaikki kääntyy hyväksi -teos (Atena 2019) tarjoaa lohduttavaa ja kannustavaa pohdintaa erilaisissa elämäntilanteissa oleville.
Ennen kirjan ilmestymistä ehti tapahtua paljon.
Istumme Liminganlahden ravintolassa. Suutari hymyilee.
Hän sanoo elämän olevan nyt raiteillaan. Hän työskentelee yksilö- ja pariterapeuttina Brysselissä kaksi päivää viikossa. Loppuviikon hän toimii sadan kilometrin päässä sijaitsevasta Liègen kodistaan ja terapoi Skypen välityksellä. Suurin osa asiakkaista on työn perässä Belgiaan muuttaneita suomalaisia. Asiakkaiden ongelmat ovat moninaiset – työuupumuksesta parisuhdekiemuroihin.
Heli Suutari työskenteli loppuunpalamisklinikalla Hollannissa vuonna 2016, kun hän itsekin huomasi saavansa fyysisiä, väsymyksen aiheuttamia oireita. Päivittäiset pitkät työmatkat, kiire ja sitova työ tekivät tehtävänsä: auttajasta tuli itsestään potilas.
– Paloin loppuun mielenkiintoisessa työssäni. Pelkkä luopuminen siitä ei riittänyt. Piti tehdä jotain muuta.
Puolitoista vuotta aiemmin Suutari oli aloittanut Rantalakeuden kolumnistina. Hän kertoi kahden maan kulttuurieroista ja elämästään. Tekstit olivat elämänmakuisia ja aitoja.
– Kun kirjoittaminen lehteen loppui vuoden 2016 lopussa, tuli orpo olo. Sormet syyhysivät edelleen tuottamaan tekstiä. Jotta pääsin omassa tilanteessani eteenpäin, päätin laittaa tuntemukseni paperille.
Yllätysvauva, sellaiseksi hän kirjaansa kuvaa. Helmikuussa 2017 käynnistyneen kirjoitusprojektin tarkoituksena ei ollut suinkaan uusi elämänhallintaopas. Niin vaan sattui käymään.
Yöpöydällä Suutarilla on ollut jo kymmenisen vuotta amerikkalainen self help (itseapukirja) -klassikko. Kirjoittamiaan tekstejä selatessaan hän ajatteli, että miksei myös Suomen markkinoille voisi tarjota vastaavaa suomalaisen kirjoittamaa teosta, sillä sellaiseen hän ei ollut vielä törmännyt.
– Halusin kerätä yhteen 365 ajatusta itsensä auttamisesta. Yksi vuoden jokaiselle päivälle. Mies totesi tuskailuni huomatessaan, etteikö 52 ajatusta riittäisi. Mutta olen sen verran perfektionisti, että halusin enemmän.
Kun tekstit olivat valmiina, päätti Suutari lähestyä kustantajia. Viime vuoden kesäkuussa hän allekirjoitti kustannussopimuksen.
– Kirjoittaminen oli hirveän terapeuttista. Sain ajatukseni järjestykseen. Minkäänlaista asiantuntijahattua en tykkää laittaa päähäni, vaan vannon vertaistuen nimeen. On eheyttävää, jos omista ongelmistaan ja hankalista ajatuksistaan voi kertoa. En pidä silottelusta ja peittelystä, vaan haluan riisua salailun verhoa. Meillä kaikilla on jotain, mitä salaamme. Ei meistä koskaan tule täydellisiä.
Paljastanko liikaa itsestäni? Sitä Heli Suutari mietti teoksen ensimmäisellä korjauskierroksella.
Sensaatiokirjasta ei ole kyse, mutta Suutari kertoo omasta kasvustaan avoimesti. Esimerkiksi siitä, että stressiin ja hankaliin tunteisiin hän aikoinaan haki helpotusta punaviinistä – kuten niin moni muukin, joka pyrkii hoitamaan itseään ja puuduttamaan pahaa oloaan jollain: alkoholilla, lääkkeillä, peleillä, pornolla, seksillä. On helppo tulla riippuvaiseksi.
– Pieni ääni sisälläni ajatteli, että mitä ihmiset ajattelevat. Mutta pääsin siitä eroon. Mieheni ei tiedä mitä olen kirjoittanut, sillä hän ei osaa suomea. Sanoin, että katso Google-kääntäjällä, Heli Suutari virnistää.
– Mutta hyvässä tekstissä itseään on laitettava likoon. Varmasti monella on pöytälaatikossaan tekstejä, mutta itsekritiikki on liian suurta niiden antamisesta julkisuuteen.
Jos jotain, niin Suutari haluaa kirjallaan muistuttaa ihmisille armollisuuden merkityksestä. Olipa olo miten paha tahansa, niin itseään voi lohduttaa.
– Kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Mutta voimme vielä huonommin, jos sätimme tilanteesta itseämme – tai puudutamme tilanteen jollain keinotekoisella nautinnolla.
Heli Suutari sanoo itsensä auttamisen alkavan rehellisestä itsetutkiskelusta ja vastuun ottamisesta omasta elämästään.
Moni ongelma helpottaa, kun se nimetään ja sen edessä luovutaan turhista taisteluista. Kaikkea ei voi kontrolloida eikä ongelmattoman julkisivun rakentaminen kannata.
– Se lisää ahdistusta, mutta ahdistus voi olla hyvä viestintuoja ja kaveri. Ihmismielen on vaikea tunnustaa ongelmia. Elämä on täynnä muuttuvia tekijöitä. Aina voi sattua kaikenlaista paskaa.
Armollisuus ja rennommin elämään suhtautuminen on ristiriidassa tämän päivän tehokkuusajattelun kanssa. Sitä Suutari ei teksteillään tarkoitakaan, etteikö esimerkiksi työelämässä saisi kilpailla, pyrkiä tai olla dynaaminen.
– Kyse on vääränlaisen hallinnan tunteesta hellittämisestä. Stressi ja ylisuorittaminen ovat nykyajan kulkutauteja, jotka vaanivat koko ajan. Eikä työmäärä meitä välttämättä uuvuta, vaan sen voi tehdä myös työpaikan ulkopuolinen elämä. Myös ihmissuhteissa voi olla ylisuorittamista.
Hän toteaa, että hankalien tunteiden hyväksyminen ja tiettyjen väärinymmärrysten korjaaminen on jatkuva projekti.
– Omaan uupumukseeni löytyi lopulta monta syytä. Kun tiedostan ne, voin vaikuttaa moniin niihin liittyviin asioihin. Loput minun on vain harjoiteltava hyväksymään.
Palataan vielä Liminganlahdelle. Suutari suunnittelee kävelevänsä lintutornille. Sinne kinostunut lumi on tehnyt hienoja muodostumia.
Sellaisia ei Keski-Euroopassa näe.
– Belgiassa kaipaan merta, lunta ja rauhallisuutta. Kävimme katsomassa kouluakin täällä Limingassa. Tyttärellämme Ilonalla on Limingassa kavereitakin. Pitää vielä pohtia sitä muuttoa, Suutari päättää.
Heli Suutari
Syntynyt Kempeleessä vuonna 1971.
Asuu nykyisin Belgian Liègessä puolisonsa Pierren ja tyttärensä Ilonan kanssa.
Opiskellut historiaa.
Työskenteli aiemmin eurovirkamiehenä, mutta halusi siirtyä hoitoalalle. Toimii nykyisin yksilö- ja pariterapeuttina.
Toimi Rantalakeuden kolumnistina vuosina 2015-16.
Nauttii kirjoista, sarjoista ja elokuvista, jazzin historiasta ja leipomisesta.
