Hailuoto Miten paljon tietotaitoa voikaan mahtua yhteen ihmismieleen? Ajatus on päällimmäisenä mielessä, kun kierrän Heimo Vähämetsän perässä hänen kotimuseonsa rakennuksia.
Yli tuhat esinettä on järjestelty selkeästi omille paikoilleen. Kokonaisuuden täydentävät aiheeseen liittyvät sadat lehtileikkeet, joka Vähämetsä on muovittanut molemmilta puolilta.
– Onneksi ei tarvitse sitä urakkaa enää tehdä, mies hymyilee.
Jokainen esine synnyttää tarinan. Erityisen suurella innolla Heimo Vähämetsä kertoo keräämistään kalastusvälineistä, joiden määrä peittoaa monen kalastusmuseonkin kokoelmat. Innolle on selityskin: Vähämetsät ovat kalastajasukua. Vanha hailuotolaissuku on ottanut osan elannostaan merestä vuosisatojen ajan.
Erääseen huoneeseen on tuotu suuri kalastusvene.
– Tähän päättyi Vähämetsän veljesten ammattikalastus, hän viittaa isäänsä ja setiinsä taputellessaan veneen keulapuuta.
Meri ja kalastus ovat olleet Heimo Vähämetsälle itselleenkin kaksi tärkeää asiaa elämässä. Varhaisin kalastusmuisto on noin seitsemän vuoden paikkeilta, kun hän oli isänsä kanssa kuljettamassa myöhään illalla kalalastia Ouluun. Matka kesti kuutisen tuntia.
Veneen keulassa oli ankkuriköysi, mikä tarttui Vähämetsän jalkaan hänen hypätessään möljältä takaisin veneeseen.
– Päädyin pää edellä pohjaan. Toppatakki meni pilalle, samoin lompakko. Rantamakasiineissa kävin kuivattelemassa.
Nykyisin kalamiehellä on viisi katiskaa, joilla hän on täyttänyt pakastimen ahvenista.
– Verkolla en uskalla enää pyytää, kun tulisi liikaa kalaa. Pakastettuja ahvenia olen syönyt nyt 2,5 pakastearkullista. Niihin olen jo vähän kyllästänyt, hän hymyilee.
Parhaaksi kalaruoaksi hän mainitsee tuoresuolatun siian.
– Jos lohi jätetään pois, niin aromikkain kala on ahven. Kiiskinen olisi maukkaampi, mutta se on niin pieni ja piikkinen. Hapankalaperinne on säilynyt Hailuodossa pisimpään Santosessa. Jos Hailuoto on periferiaa, niin Santonen on Hailuodon periferiaa.
Suuri osa museon kalastusvälineistä on ollut suvun omassa käytössä. Seinillä roikkuu muun muassa verkkoja 1800-luvun puolivälistä.
– Jo keskikoulussa piirsin kirjanomistajamerkkiin, ex librikseen, ruutisarven. Historia on kiinnostanut aina. Voi sanoa, että olen historiafriikki.
Tavaraa kertyi vuosien mittaan isot määrät. Oululaisilta kirpputoreilta hän pelasti Hailuodosta hankittuja esineitä takaisin kotisaarelle. Valtaosa museon esineistä on Hailuodosta.
– Joskus huutokaupassa jouduin maksamaan itseni kipeäksi messinkimorttelista. Oulun torilla kauppias myi kerran kuppasarvet 500 markalla. Totesi, ettei niitä ole koskaan myynnissä, sillä ovat niin harvinaiset. Silloin minua jymäytettiin. Kun menin kahden viikon päästä uudelleen katselemaan, oli samalla kauppiaalla taas kuppasarvet myynnissä.
1990-luvun alkupuolella Vähämetsä kokosi esineet järjestykseen. Nyt museo käsittää kymmenen rakennusta. Pihapiiri on muutoinkin kuin museoaluetta. Heimo Vähämetsä asuu 1920-luvulla rakennetussa kotitalossaan, joka on säilynyt aikakaudelleen tyypillisessä muodossa.
– Sisäosilta talo on 60-luvun asussaan, hän toteaa ylpeyttä äänessään.
Museoalueella ovat myös galleriatilat. Niissä on esillä Heimo Vähämetsän taidetta, kuten lasitöitä ja saviesineitä. Yhden museota varten rakennetun uudisrakennuksen seinään hän on maalannut suomalaisia kalliomaalauksia.
– Tiesitkö, että ensimmäisen kivipiirroksen löysi aikoinaan Jean Sibelius? Kesti viitisenkymmentä vuotta ennen kuin seuraavat löytyivät.
Vanhoissa esineissä Vähämetsää kiehtoo niiden kauneus.
– Kun tarve-esineitä tehtiin, ei katsottu aikaa vaan tulosta, nyt kun tuijotetaan aikaa tulee vain rötöstä. Esimerkiksi miehet saattoivat ennen osoittaa mieskuntonsa naiselle tekemällä kauniit hevosen valjaat.
Kuusikymppinen paikallishistorioitsija ottaa käteensä vuoden 1919 voipytyn.
– Tämä on mielestäni museon kaunein esine. Erityisesti tämän kansi.
Myös Hailuoto-oppaana toimiva Vähämetsä toivoisi museolleen enemmän vierailijoita. Pölläntien varressa sijaitseva kokonaisuus on avoinna erityisesti ryhmille.
– Täällä pitäisi viivähtää, katsella, tutkia ja herättää omia muistoja. Olen miettinyt, voisiko museota käyttää opetuskäytössä. Minulta saisi kysyä mitä tahansa, voisin tehdä koko Hailuodon opastuksen museon esineillä.
Hieman miestä harmittaa, ettei kunta ole osoittanut kiinnostusta kokoelmaa kohtaan.
– Matkailuneuvojatkaan eivät ole käyneet katsomassa.
Hailuoto on kokoelmassa monipuolisesti esillä. Kotiseuturakkaus on Vähämetsällä vahva. Hän kertoo esimerkiksi monien tapojen säilyneen saarella, jotka mantereelta ovat jo saattaneet kadota. Yksi on luotolaisten tapa antaa kyläilyreissuilla sukulaisille lahjoja.
– Ei siihen mitään syytä ollut, niitä vain haluttiin antaa.
Moni ihastelee saaressa säilynyttä rakennuskantaa. Siihenkin Vähämetsällä on näkemys.
– Se johtuu saituudesta. Hailuodon tie kulkee vuoden 1430 rantaviivan paikalla. Rakennuskanta on keskittynyt tien molemmin puolin. Uudisrakennukset on onneksi rakennettu erilleen.
Heimo Vähämetsä on julkaissut vuosien varrella viisi omakustannetta. Hän on koonnut muun muassa hailuotolaisia sananlaskuja ja loruja kansien väliin.
– Hailuodon kalastusperinnettä ei ole vielä koottu yhteen. Valitettavasti käytössä ei ole vanhojen kalastajien haastatteluja. Toki tuollainen kirjaprojekti kiinnostaisi.
Museokierroksella päädytään nelikon rakennusohjeisiin. Vähämetsä kokoaa vanhan ruotsalaisen mitan rakennusvälineet samaan kuvaan.
– Kiinteää ainetta nelikkoon mahtuu 30 litraa, nestettä 40. Tähän säilöttiin yleensä kaloja. 15 litran astia oli nimeltään napes ja seitsemän litran kepes, hän selventää.
Vanteet valmistettiin pajusta.
– Niihin ei missään nimessä saanut käyttää peltivanteita!
