Vauhdikkuudestaan huolimatta nämä eläinkunnan edustajat eivät ole karkaamassa mihinkään. Ne ovat moottorisahalla tehtyjä puuveistoksia, jotka ovat matkalla Haukiputaan Torpanmäellä viikonloppuna pidettävään vanhojen traktorien näyttelyyn. Veistosten on tarkoitus asettua nuotiopaikan läheisyyteen luomaan tunnelmaa. Tunnelmaa ne tuovatkin – ja vielä useammalle eri aistille: katselemisen lisäksi eläinhahmoja tekee mieli koskettaa ja niiden pinnasta myös leijailee nenään viehättävä tervan tuoksu.
– Näissä on tervapinta, jotta kuivuminen olisi hallittua. Kesä oli kuuma, joten laitoin tervaa puun pintaan, ettei se halkeaisi, Laurila selventää.
Laurila kertoo veistostensa pääsevän nyt ensimmäistä kertaa näytteille.
– Tämä on minulle mukava harrastus. Eivät nämä ole myynnissä, mies toteaa veistoksia esitellessään.
Moottorisahalla veistäminen on kulkenut Laurilan harrastuksena jo pitkään. Veistotyö alkoi kiehtoa häntä 2000-luvun alkuvuosina. Kipinä oli jäänyt itämään jo vuosia aiemmin, kun Laurila näki Iijoen rannalla Maalismaalla Kalle Julkusen veistämiä puu-ukkoja. Myös Puolan Zakopanella oli oma osuutensa, sillä Laurila vaikuttui syvästi paikallisesta arkkitehtuurista – erityisesti hirsirakentamisen koristeellisuuteen.
– Suomalainen arkkitehtuuri on suppeaa ja yksinkertaista. Puolassa koristehirsirakentaminen on aivan eri tasolla kuin täällä. Ehkä Suomessakin voisi tulevaisuudessa olla jotain samantyyppistä? Laurila pohdiskelee.
Ensimmäisiin omiin veistokokeiluihin mies rohkaistui, kun kauppojen ovenpielissä ja pitäjäpäivillä alkoi näkyä puuveistoksia.
– Mietin, että osaisinkohan tehdä itsekin. Moottorisaha oli minulle jo entuudestaan tuttu väline. Se on ollut savotoissa ja töissä mukana, ympäristöhuoltoalan opettajana Muhoksen Luovilla työskentelevä Laurila toteaa.
Elämän edetessä veistäminen jäi taka-alalle, mutta vuosi sitten innostus puski taas pintaan. Kesän aikana Laurila tarttui moottorisahaan ja lastut alkoivat lennähdellä. Syntyi lukuisia eri eläinhahmoja. Yksi inspiraation lähde oli Laurilan isän kertomukset isoista lohista, joita nostettiin aikoinaan vapaasta Iijoesta. Nyt kalat kurkottavat kohti korkeuksia puuhun ikuistettuina.
Laurilan tie on vienyt usein työviikon jälkeen Maalismaalle, josta löytyy hänen nykyinen veistopaikkansa. Moottorisahan kanssa taiteilusta on tullut hänelle keino palautua arjen kiireistä.
– On kiva veistää Maalismaalla, sillä sieltähän haave lähti aikoinaan liikkeelle. Toisaalta olisi kiva löytää pieni puuhapalsta lähempää.
Veistosten yksityiskohdat hämmästyttävät. Kuinka ihmeessä moottorisahan terällä luodaan metsolle silmäkuopat ja höyhenpeitteen elävä pinta?
– Erilaisten pintojen tekeminen on pitkän ajan tulos. Koko ajan tässä oppii uutta. Alussa, kun visio ei ollut selvä, se näkyi myös lopputuloksessa. Esimerkiksi koirasta saattoi tulla porsaan näköinen, Laurila hymähtää.
Puu on materiaalina armoton: sitä on veistettävä rohkeasti, muttei liikaa. Laurila aloittaa työnsä piirtämällä ensin sivuprofiilin ja sahaamalla sitten ensimmäiset palat pois. Profiilin muotoutumisen jälkeen alkaa yksityiskohtien muokkaaminen, eli ”sahalla rapsuttelu”, kuten taitelija itse työvaihetta kutsuu. Mies kokee aiemmasta öljyvärimaalausharrastuksesta olleen apua veistosten tekemisessä. Hyödyksi ovat olleet myös perinteisten hirsirakentamiseen liittyvät tekniikat, kuten piilutus.
Useimmat teokset on veistetty yhdestä tyvipölystä. Mallia hän ottaa valokuvista ja elävästä luonnosta.
– Ensin pitää osata tehdä mallista ennen kuin voi luoda uutta – aivan kuten pianoa soittaessakin. Alkuun tarvitsin kolmea eri sahaa, mutta nyt veistäminen onnistuu yhdellä x-cutin terällä. Mitä enemmän teet, sitä helpommin kaikki syntyy. Oppimista on tapahtunut, Laurila päättelee.
Harjaantumisen myötä myös Laurilan oma vaatimustaso on noussut. Hän ei tyydy toistamaan samoja teoksia, vaan halua luoda uutta ja kehittyä.
– Minulle on tärkeää, että nämä ovat näköisiä. Se täytyy kuitenkin muistaa, että saha- ja talttataide on kaksi aivan eri asiaa.
Laurilan teokset on kaikki tehty tuoreesta puusta. Tuoretta puuta veistäessä on kuitenkin oltava erityisen varovainen. Saha on hallittava ennen veistelyyn heittäytymistä.
– Veistäessä olen oppinut puun käyttäytymisestä. Olen veistänyt mäntyä, kuusta ja haapaa. Haapa on se hankalin, sillä siitä on hankala löytää oikeita puunsyitä. Kuusi taas on helpoin. Keveimpänä puuna se todennäköisesti myös hajoaa helpoiten. Aika näyttää, Laurila miettii.
Laurila kertoo monien kyselleen, miksei hän perustaisi veistoksilleen omia nettisivuja tai osallistuisi veistokisoihin. Vielä toistaiseksi hän on tyytynyt harrastusluontoiseen tekemiseen, jossa titteleillä tai teosten euroissa mitatulla arvolla ei ole merkitystä. Hän iloitsee vapaudesta, joka luomistyöhön liittyy.
– Tilaustyössä ei olisi samanlaista vapautta tehdä, hän huomauttaa.
Instagramin kautta hän on päässyt osaksi veistäjien verkostoa. Erityisen iloinen hän on siitä, että hän on onnistunut innostamaan lapsensa mukaan veistopuuhien pariin ja myös välittämään kipinän ainakin yhteen neljästä lapsestaan.
Mihin hän toivoo veistämisensä tästä etenevän?
– Uitto ja tukkilaisuus kiehtovat. Olisi hienoa joskus oppia veistämään ihmishahmoja ja kuningasjätkä, joka seisoo tukin päällä. Ja jos joskus olisi nimeä, niin jos sitä saisi johonkin patsaan veistää.