Liminka Liminkalainen Heidi Haataja kysyi jo ennen kesää Kaisa Halmkronalta ja Juho Rauniolta, voisivatko nämä julkaista hänen runokirjansa Mäntypuro-kustantamonsa kautta. Halmkronan ja Raunion yksiselitteinen vastaus ystävälleen oli: Eivät voisi. Tekemistä on jo muutenkin tarpeeksi ja aikaa kovin vähän.
– Sitten Heidi laittoi Facebook-sivuilleen päivityksiä runoistaan. Epäilen vahvasti, että minua varten, Kaisa Halmkrona nauraa.
Kun Heidi lähetti runojaan ”varmuuden vuoksi” vielä ystäviensä katsottavaksi, he olivat päätöksen tehneet. Mäntypuro tulisi kustantamaan Heidi Haatajan toisen runokirjan Ikirouta sulaa.
Ikirouta sulaa.
Ikuisuus on väliaikainen.
– Olisi harmittanut tosi paljon, jos jokin muu olisi nämä julkaissut. Runot olivat niin hiottuja ja valmiita, perustelee Juho Raunio.
Isot kustantamot eivät näinä päivinä useinkaan innostu runokokoelmien julkaisemisesta. Ne eivät myy riittävän hyvin.
– Mutta meidän kulurakenteella myynnin ei tarvitsekaan olla 10 000 kappaletta. Tämä on sivutyö, emmekä pyri Gummeruksen myyntilukuihin, tähdentää Juho.
Pikkutytöstä lähtien runoilleen ja runojaan esittäneen Haatajan ensimmäinen runokokoelma Syntymä ilmestyi omakustanteena vuonna 2010. Runoja on syntynyt sen jälkeenkin koko ajan, samoin blogitekstejä ja mielipidekirjoituksia. Kokoelman julkaiseminen tuli ajankohtaiseksi kuitenkin vasta nyt.
Ikirouta sulaa -kokoelman runot syntyivät kesäloman aikana, kun kiireet töissä, kotona, luottamustehtävissä ja vapaa-ajalla vähän hellittivät.
– Kaipasin politiikan, yhdistystoiminnan ja työstäni yrityksen taloushallinnon keskeltä takaisin luovuuden äärelle. Päätin laittaa vuosien varrella syntyneitä runojani ja tekstejäni järjestykseen. Osan niistä olin julkaissut Facebook-sivuillani, osaa en ollenkaan. Halusin kirjaan myös yhtenäisen kokonaisuuden, ja järjestelin Kesästä kesään -osion runot tarinalliseksi kokonaisuudeksi.
Heidi Haataja sanoo, ettei ole pöytälaatikkorunoilija. Hän haluaa jakaa ajatuksiaan ja tuntojaan.
– Nykyään pyrin kaikessa selkeään, napakkaan, lyhyeen ja yksinkertaiseen ilmaisuun. Karsin runojanikin mahdollisimman pelkistetyiksi – että ne olisivat tiivistettyä pohdintaa.
Tämä kivi haluaa itkeä,
kietoutua lämpimään
sammaleeseen,
nukahtaa puun juurelle
ja maatua niin kuin
elävä.
Kaisa kertoo miettineensä, olisiko Heidin kirjan julkaiseminen riski heidän ystävyydelleen. Voisi ollakin, jos hänen pitäisi varoa loukkaavansa toisen tunteita antaessaan tämän runoista palautetta.
– Mutta meidän välillä mikään ei kaadu sellaisiin asioihin. Pystymme puhumaan toisillemme hyvin suoraan ilman, että kumpikaan pahoittaa mielensä, Kaisa tuumaa.
Kustannustoimittajan rooliaan Kaisa kutsuu kätilönä olemiseksi. Omia runojaan hän saattaa kohdella joskus kaltoinkin, mutta toisen tekstejä erityisellä varovaisuudella.
– Kävin Limingan taidekoulun kirjoittajalinjan vuonna 2006-2007 ja opin siellä ottamaan kritiikkiä vastaan. Kirjoittaminen on aina prosessi, ja pitää osata katsoa minkä palautteen taakse voi mennä ja mitä asioita muuttaa. Toiset asiat taas ovat sellaisia, ettei niitä pidä muuttaa, jotta oma ääni säilyy, Heidi sanoo.
Monilla kirjoittajille tekstejä ei synny niinä onnellisimpina ja seesteisimpinä hetkinä. Ei Heidilläkään.
– Usein tekstit liittyvät johonkin käännekohtaan elämässä. Mutta totta kai äitinä olemisesta, työelämästä ja harrastuksista löytyy myös monia käsiteltäviä aiheita.
Tuoreimmassakin kokoelmassa Haatajan runot lähtevät liikkeelle arjen havainnoista ja tapahtumista laajetakseen yleisemmälle tasolle. Jotkut runot ovat ytimekkyydessään melkeinpä aforismeja.
Selittämään tai tulkitsemaan Heidi ei runojaan ala, jottei pilaisi lukijan tai kuulijan tulkintaa. Sehän saattaa olla aivan toisenlainen kuin kirjoittajan.
Helikopteri lentää
talomme yli.
Ryntään katsomaan.
Se ei ole pelastushelikopteri.
Se lentää hitaasti
pilvisellä taivaalla,
eikä kukaan ole
hengenvaarassa.
