Junttila on nyt kolmannessa ammatissaan. Limingassa syntynyt mies kouluttautui ensin työstötekniikan mekaanikoksi. Mielenkiinto alkoi viritä pian ITC-alaa kohtaan, ja hän jatkoi opintojaan ammattikorkeakoulussa. Insinööri löysi työpaikan ensin Nokialta ja sen jälkeen sen alihankintayritys Digialta.
Mutta sitten Nokian toimitusjohtajaksi tuli Steven Elop.
– Kun Symbian-käyttöjärjestelmä ajettiin alas, sain potkut. Emmekä me saaneet mitään lähtörahaa niin kuin Nokialla työskennelleet, Junttila alustaa.
Junttila oli työttömänä kolmisen vuotta, kävi työllisyyskursseja ja etsi töitä. Vähitellen alkoi kypsyä ajatus: Voisiko rakkaasta harrastuksesta tulla myös ammatti? Voisiko hän ryhtyä kalastajaksi? Olihan hän ehtinyt jo hankkia veneet ja verkot silloin, kun oli vielä palkkatöissä.
– Oli kaksi vaihtoehtoa: joko ruveta yrittäjäksi tai myydä talo ja lähteä työn perässä muualle.
Tuossa vaiheessa Junttila oli avovaimonsa Riinan kanssa asettunut Hailuotoon. He olivat ostaneet sata vuotta vanhan hirsitalon ja kunnostaneet sen kodikseen. Talosta luopuminen tuntui raskaalta vaihtoehdolta.
– Aluksi oli ajatuksena kalastaa sivutoimisesti, mutta silloin en olisi saanut starttirahaa. Lähdin TE-toimiston yrittäjävalmennuskurssille, tein liiketoimintasuunnitelman ja hain starttirahaa. Päätöstä helpotti se, että Välimäen Marko oli jo raivannut tien. Hän näytti, että tämä on mahdollista.
Jari Junttilasta tuli ammattikalastaja vuonna 2015.
Junttila korostaa, että vaikka kalastaminen on aina ollut intohimoinen harrastus, kalastajaksi ei ihan noin vain voi ryhtyä. Byrokrativiidakko oli välillä hyvinkin sankka ja monivaiheinen. On myös oltava suhteita ja hyvä tukiverkosto muiden kalastajien kanssa. Hiljaista tietoa on etsittävä ja kyseltävä, sillä kirjatiedoilla ei pitkälle pötkitä.
– On tiedettävä, mistä kalaa nousee. Alalle tuleminen vaatii typerää sinnikkyyttä ja harrastuneisuutta. Onneksi olin jo jonkin verran verkostoitunut harrastuksen kautta, ja minulla oli entuudestaan jonkinlainen käsitys tästä ammatista. Tiesin myös, että merta ja luonnonvoimia on kunnioitettava.
Myös markkinointikanavien on oltava kunnossa. Junttila sanoo, että suomalainen kala menee tänä päivänä kaupaksi. Suurimman osan saaliistaan hän myy Hätälä Oy:lle, loput lähialueen ruokakaupoille tai Reko-lähiruokarenkaan kautta. Junttila kuuluukin kymmeneen eri Reko-ryhmään.
Tällä haavaa Junttilalla on kolme venettä: yksi on Huikussa, yksi Pöllässä ja yksi Marjaniemessä. Huikussa ja Pöllässä on verkkoveneet, Marjaniemestä käsin hän pyytää rysillä. Pienempiä harrasteveneitä on vähitellen vaihdettu isompiin ja kalastusvälineitä on hankittu lisää. Säästöä tulee, jos ostaa remonttia kaipaavan veneen ja kunnostaa sen itse.
– Äskettäin kävin katsomassa erästä pikkutroolaria. Suunnitelmissa olisi laajentaa troolaukseen ja pyytää maivaa. Maivan mäti on nyt arvossaan.
Tällä hetkellä Junttila kalastaa pääasiassa ahventa ja siikaa.
– Ahven on ykköskala ja suosittu ruokakala. Ahvenkanta on myös hyvä, kunhan löytää sopivat kalastuspaikat.
Junttila fileoi ahvenet ja hauet, siiat hän useimmiten vain perkaa. Mädit lypsetään tietenkin talteen ja pakastetaan odottamaan joulumyyntiä.
Talvella kalastus jatkuu jään päältä: pelastuspuku päällä ja jäänaskalit kaulassa Junttila moottorikelkkoineen ja verkkoineen ajaa ensiksi jäätyville lahdenpoukamille, myöhemmin talvella avomerelle.
Voisi kuvitella, että kalastajat eivät mielellään kerro parhaita ottipaikkoja toisilleen. Junttila kumoaa tämän käsityksen.
– Kyllä tämä on yhteistyötä. Jos joku saa jostain kalaa, kaikki ovat siellä huomenna. Ei tällä alalla kannata olla toisille kateellinen.
– Kalaa saa, jos vain jaksaa selvittää kalapaikat ja jos jaksaa tehdä töitä.
Mutta on asia, joka Junttilaa selvästi harmittaa: hylkeet. Hän arvioi, että Itämeren hyljekanta on ainakin 100 000 eläintä. Sellainen määrä verottaa kalakantaa monin verroin enemmän kuin kalastus.
– Perinteiset kalapaikat eivät ole enää hyviä pyyntipaikkoja. Jos siellä näkee yhdenkin hylkeen pään, verkkoja on turha laskea. Kalat ovat silloin pelästyneet ja lähteneet muualle.
– On hankala todistaa, että näin on, mutta kalastajat tietävät, että tämä on kilpajuoksua hylkeiden kanssa. Verkkoja ei enää kannata jättää yöksi veteen. Jos niin tekee, hylkeet ovat ne repineet. Verkot on parempi nostaa jo tunnin tai parin kuluttua ylös.
Junttila ihmettelee, miksei maatalousministeri suhtaudu kalastajien tilanteeseen samanlaisella vakavuudella kuin viljelijöiden ahdinkoon.
– Me emme saa hyljetuhojen takia kriisitukea.
Palataanpa byrokratiaan. Junttilaa jopa huvittaa tämä yhtälö: Suomessa on noin 350 ammattikalastajaa, joita valvoo noin kuusi eri virastoa. Välillä tällainen koneisto tuntuu ylimitoitetulta.
Epäkohdaksi hän kokee myös sen, että kalastajien asioista on päättämässä ihmisiä, jotka eivät alaa tunne. Tällainen tilanne on tullut Junttilallekin vastaan silloin, kun hän on hakenut EU-tukea, jota myönnetään esimerkiksi työturvallisuuteen ja -ergonomiaan liittyviin välineiden tai hylkeenkestävien verkkojen hankkimiseen.
– Päätöksen tällaisista asioista voi tehdä henkilö, joka ei ole koskaan edes käynyt kalastusveneessä. Tällaisessa tilanteessa viranomaisten pitäisi ainakin konsultoida sellaista henkilöä, joka tuntee alan.
Junttilalla on asiasta omakohtaistakin kokemusta. Hän ei meinannut saada EU-tukea työturvallisuusvälineelle, vaikka vastaavalle laitteelle sellainen oli aiemmin myönnetty Porissa. Hänen hakemuksensa tuli ely-keskuksesta kolmesti takaisin, mutta Junttila ei antanut periksi.
Hän ilmoitti myös asiaa käsitelleelle viranomaiselle, että on päättänyt tuon tuen saada.
– On hyvin vaikea ymmärtää sitä, että me saamme Euroopan komissiolta rahaa, jota täällä ei haluta jakaa.
Jos Junttila joutuisi nyt päättämään, tekisikö hän saman päätöksen kuin kolme vuotta sitten, vastaus tulee melkein empimättä.
– Varmaankin. Ennen olin viikot töissä ja viikonloput kalassa. Nyt kalastan joka päivä. Mutta ehkei se enää ole ihan yhtä rentouttavaa kuin ennen, mies tuumaa ja alkaa tutkia Louveen moottoria.