HAILUOTO Saari on täynnä tarinoita, jos niitä osaa vain lähteä hakemaan. Ja vuonna 2011 Hailuotoon muuttanut Susanna Rapinoja osasi. Tultuaan Hailuotoon hän hakeutui Saarenkartanolle etsimään vanhusta juttukaveriksi.
Juttukaveri löytyikin, mutta lähellä sijainneesta rivitalosta. Siellä asunut Otto Laurila paljastui Susanna Rapinojan kaukaiseksi sukulaiseksi.
– Niin aloin käymään Oton luona. Hän kertoi minulle paljon vanhoja juttuja Hailuodosta, sillä Otolla on terävä muisti ja hän on myös hyvä tarinoimaan.
Jossakin vaiheessa Rapinoja huomasi ryhtyä kirjoittamaan muistiin Oton muisteluita. Kun vuonna 2014 hän tapasi vielä historiaa opiskelleen Liisa Louhelan, joka hänkin oli vasta muuttanut saarelle, heräsi ajatus tarinoiden keräämisestä laajemminkin.
– Tarinat kiinnostivat minua, koska olin itsekin kuullut täällä todella kiinnostavia juttuja. Yhdessä mietimme, että niitä olisi kiva saada muidenkin luettavaksi, Liisa Louhela kertoo.
”Jolla ei oo riihen rimputinta, sillei oo pyhäpimputinta.”
Eli pyhävaatteet kuuluu laittaa päälle pyhänä ja arkivaatteet arkena. Pyhä ja arki pidetään erikseen!
Eeva Holmi
Kaksikko ryhtyi toimeen. He päättivät järjestää hailuotolaisille yhteisiä tarinointitilaisuuksia. Kaikille avoimiin ja ilmaisiin tilaisuuksiin kutsuttiin saarelaisia kuntatiedotteen ja kauppojen ilmoitustaulujen kautta.
Tarinapiiri kokoontui kevään 2017 aikana kahdeksan kertaa. Pari tuntia kestäneet tapaamiset nauhoitettiin, ja Liisa Louhela kirjoitti tarinat nauhoituksista muistiin.
– Kertomuksia oli paljon. Litterointi oli kiinnostavaa, kun pääsin syventymään kerrottuihin tarinoihin uudelleen.
Kaikki tarinat ovat siis tallessa, mutta ne kaikki eivät päätyneet kirjaan asti. Valmiista kirjasta ei löydy myöskään Otto Laurilan Rapinojalle kertomia juttuja, sillä niitä ei kerrottu tarinapiirissä. Yhteensä tarinoita löytyy 14 eri henkilöltä.
– Tarinapiirissä kävi enemmän porukkaa, mitä kirjassa on kertojia. Kaikki eivät kuitenkaan jakaneet muistoja tai osallistuneet keskusteluun. Osa kävi vain kuuntelemassa ja kahvittelemassa, Rapinoja kertoo ja jatkaa:
– Tarinoiden kerääminen oli todella mukavaa. Kun yksi alkoi muistella, niin toinen saattoi jatkaa samasta aiheesta ja täydentää juttua. Ihmiset toivat piiriin myös tarinoihin liittyviä tavaroita ja valokuvia. Ilmapiiri oli siis innostava.
”... Juhannuksena ku kylyvettiin, niin nakattiin katolle se vihta, että mihin päin se osottaa, niin se on siellä se hellu.”
Ahti Lepistö
Puhtaaksi kirjoittamisen jälkeen oli aika ryhtyä luokittelemaan ja lajittelemaan. Susanna Rapinojalla oli välillä vaikeakin päättää, mihin luokkaan kukin tarina kuului.
Lopulta otsikot kuitenkin löytyivät ja muotoutuivat aineiston pohjalta. Kirjaan tarinat asettuivat niin, että sen alkupäässä ovat lapsuuteen ja nuoruuteen ja muutenkin ihmisyyteen liittyvät tarinat. Loppupäästä kirjaa löytyvät taas elämänmenoon, kuten juhliin ja liikenteeseen, yleisesti liittyvät kertomukset.
– Halusimme tehdä tarinoista kirjan, vaikka aluksi mietimme myös verkkosivujen kokoamista. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että kaikille kiinnostuneille tietotekniikka ei ole välttämättä tuttua, Liisa Louhela toteaa.
– Ja kun ajattelen asiaa tulevien lukijoiden näkökulmasta, niin onhan se merkityksellisempää nähdä vaikka oman sukulaisensa muisteluita oikeasta kirjasta. Kertojien oma ääni on kuultavissa, kun tarinat on painettu kirjaan siten kuin ne on puhuttu, vain turha toisto ja tilkesanat karsien, Susanna Rapinoja pohdiskelee.
”Se alotettiin se kuolinsanoman viesti, että ”viimeiset terveiset” – siltä kuolleelta henkilöltä. Se piti alottaa määrätyllä tavalla.”
Maria Kovalainen
Tekijät löysivät tarinoista omat suosikkinsa. Liisa Louhelan mielestä pula-ajan tarinat olivat hyvin sykähdyttäviä ja koskettavia. Susanna Rapinoja paljastaa viehättyneensä hautajaistapojen muisteluista. Käytänteet osoittautuivat hyvin erilaisiksi nykyaikaan verrattuna.
– Ennen kuolevia ihmisiä ei laitettu sairaalaan tai saattokotiin, vaan he olivat perheensä keskellä loppuun asti. Vainajiakin säilytettiin kotona. Kuolema oli siis luonteva osa saarelaisten elämään.
Yllätyksiäkin matkan varrelle mahtui. Tarinat itsessään antoivat Liisa Louhelalle pieniä yllättymisen hetkiä pitkin kevättä. Susanna Rapinoja taas hämmästyi siitä, mitä ihmiset pyysivät sensuroimaan.
– Tarinoita kerrottiin, mutta jälkeenpäin saatettiin tulla toivomaan, ettei jotakin tarinaa julkaistaisi. Kunnioitimme ihmisten toiveita.
Samasta syystä monesta tarinasta jätettiin pois ihmisten nimiä, etenkin jos aihe oli arkaluontoiseksi koettu.
”Jos ei ollu Santosessa venettä vastassa ja Santoseen oli asiakkaita, niin se [Hailuoto-laiva] alako puhaltaan Siikosesa pilliin kauhialla äänellä ja soitti kelloja, että eikö sieltä tuu vene, ja toisinaan oli että ei, mutta sitten aina Vaskesta lähti viimestään vene, jos ei muualta.”
Leo Sauvola
Kirjaprojekti saattaa vielä saada jatkoa. Sitä ainakin on toivottu Liisa Louhelalta ja Susanna Rapinojalta. He eivät kuitenkaan lupaa vielä mitään.
– Emme ole miettineet vielä jatkoa. Mutta olisihan se ehkä kiva saada mukaan heitäkin, jotka eivät vielä tällä kertaa kirjaprojektiin osallistuneet.
Palautetta tekijät eivät ole vielä saanut kovin paljon, sillä kirja julkaistiin vasta kesäkuussa.
Ihmiset ovat kuitenkin kertoneet kaivanneensa uusia Hailuodosta kertovia kirjoja.
Yksi palaute on kuitenkin jäänyt elävästi Liisa Louhelan mieleen.
– Eräs henkilö tuli kertomaan minulle, että hän oli lukenut Hailuodon tarinoita omalle lapselleen, iltasaduksi. Se tuntui hyvältä, hän hymyilee.
