Lapsuuden hämärästä muistan sen
tämän tositapauksen,
eleli mökissään pienessä tää,
vanha nainen harmajapää.
Karjalan evakko entinen,
mutta aina ystävällinen,
päivätyönsä oli tehnyt,
kahvin tarjos,
ja jaksoi kertoa, hällä aarre on.
Grommin mummon aarteesta
puhuttiin,
mitä kätkeytyi ullakon syvyyksiin,
ihme, ettei rosvot aarteesta
kiinnostuneet,
kai pelotti mummo outoine
oikkuineen.
Kerran sitten mummostakin
aika jätti,
ja heti joku innostunut ullakolle
ennätti,
mikä olikaan tuo aarre arvokkain,
mitä, suuri kasa tyhjiä
Sirkku-paketteja vain.
Niin kai se on ihmisellä itse kullakin
kuin vanhalla Grommin
mummollakin,
vaikka mitä tänne maailmaan jää,
lieneekö se Sirkku-paketteja
ihmeempää.
Hautajaiset pidettiin, saattajia
vain pieni piiri,
sana tyhjistä sokeripaketeista kiiri,
pappi muistopuheessaan
neuvon antaa,
älkää kerätkö tänne, missä
koi ja ruoste raiskaa.
Kai on ikuinen totuus meillä tässä,
niin kuin Grommin mummonkin elämässä,
mitä tahansa ihminen elämässään innolla kerää,
kai se lopulta tyhjyyteen häviää.
Kai on parempi Pyhään kirjaan
tarttua,
ja aikoihin tuleviin maallisista
kurottua,
ja lesken roponsa muukalaiselle
antaa,
ja siten kerätä aarretta aikojen taa.