Rakastua voi myös eron hetkellä. Näin kävi minulle, kun tein muuttoa Kempeleestä Helsinkiin kaksi vuotta sitten. Yhtäkkiä kaikki tuossa 20 vuotta asuttamassani kunnassa tuntui niin kovin suloiselta. En millään halunnut päästää kokonaan irti kempeleläisen identiteetistä. Nyt, kun poismuutosta on jo aikaa, tunteeni eivät ole ainakaan laimentuneet – päinvastoin.
Koronakevät antoi minulle mahdollisuuden kokea Kempeleessä asuminen uudelleen. Maaliskuussa, kun yliopiston ovet sulkeutuivat ja Helsingin kadut autioituivat, päätin matkata rinkkani kanssa lapsuudenkotiini Ketolanperälle. Reissu venyi yli kahden kuukauden mittaiseksi, ja jäi iäksi mieleeni.
Kempele-kevät sai minut pohtimaan suhdetta synnyinkuntaan poismuuton jälkeen. Se, missä olemme kasvaneet, on merkityksellinen osa meitä jokaista. Lapsena rakennamme käsitystä maailmasta, ja ympäristöstä, jossa kasvamme, tulee normaalimme. On erilaista kasvaa peltojen keskellä Kempeleessä kuin metron varrella Helsingissä.
Suhdetta synnyinkuntaan voi määrittää siihen yhdistyvät muistot. Kempeleläislapset voivat aikuistuttuaan kokea kasvupaikkakuntansa keskenään hyvinkin eri tavoin. Jos lapsuuden muistot ovat karvaita, tuskin kotiseutuakaan muistelee kaiholla. Kaikki eivät tunne yhtä suurta kotiseuturakkautta kuin minä, eikä tarvitsekaan.
Mistä oma kotiseuturakkauteni sitten kumpuaa? Miksi tunnen kerta toisensa jälkeen kuplivaa iloa junan lähestyessä Kempelettä? Sydämeni lämpeämään saa tietysti se, että näen pitkästä aikaa perhettäni ja muita läheisiäni.
Synnyinseudut tuovat aina mieleeni myös paljon ilostuttavia muistoja lapsuudesta ja kouluvuosista. Sain käydä opintieni eskarilaisesta valkolakkiseksi asti Kempeleessä.
Niitä aikoja innostun muistelemaan aina vain uudelleen.
Ilon hyrskäyksiä saa aikaan paljon myös ympäristö. Eikä edes ympäristön eksoottisuus, vaan sen tuttuus. Tunnen tietynlaista juurevuutta kotikulmillani. Huomaan monesti, että sisäinen lapseni aktivoituu juuri Kempeleessä. Mielen pintahälinä hiljenee, ja utelias luottamus elämään kasvaa.
Tämän vuoksi haluankin säännöllisin väliajoin palata rakkaiden viljapeltojen, maastopyöräreittien ja marjastuspaikkojen äärelle. Ne lataavat minua.
Vaikka Kempeleessä lempiasioitani ovatkin tutut ja pysyvät elementit, olen tietenkin iloinnut Kempeleen kehityksestä ja kasvusta. Olen ylpeänä seurannut kuntaan nousseita yrityksiä ja kasvavaa asukaslukua.
Joitakin kertoja olen etelän kavereilleni kehuskellutkin Kempeleen listasijoituksista suhteellisessa väestönkasvussa. On helppoa olla ylpeä elinvoimaisesta kunnasta, jonka tulevaisuus on valoisa.
Sanotaan, että lapsuuden jälkeen on hyvä tutustua uudelleen omiin vanhempiinsa aikuisina ihmisinä, ei vain äitinä ja isänä. Yhtä paljon voin suositella uudelleentutustumista omaan kotiseutuun. Voi yllättyä, miten paljon sillä voi olla annettavanaan. Ja vaikka kotiseuturakastumista ei tapahtuisikaan, enkä sitä pakota tavoittelemaankaan, ymmärrys omista juurista kasvaa.
Kun ymmärtää paremmin juuriaan, ymmärtää paremmin itseään.
Menneisyys kulkee aina jollain tavoin mukanamme, halusimmepa tai emme. Minusta on lohdullista, että vaikka oma tieni on vienyt Kempeleestä pois, ei Kempele ole lähtenyt minusta. Voin matkustaa ajatuksissani Ketolanperän maadoittaviin mäntymetsiin, vaikka fyysisesti olisin kuudensadan kilometrin päässä. Kempeleläisyys saa pysyä osana identiteettiäni.
Eveliina Ahola
Kirjoittaja on helsinkiläistynyt kempeleläinen, joka opiskelee kauppatieteitä Aalto-yliopistossa.