Ristisorsaemo astelee rantahietikolla, ja kahdeksan tomeraa poikasta marssii emon ympärillä lennokkain askelin. Kuva on seesteinen ja keskittynyt.
Toisessa kuvassa merikotka on lennähtänyt rantakivelle hauen houkuttelemana. Se katsoo tiukasta yläviistoon, koska kuvan ulkopuolella olevaa lokkiakin kiinnosti Pitkäsen houkuttimeksi asettama hauki. Kuvan värimaailma on harmoninen.
Hailuodossa viitisentoista vuotta asunut ja nelikymppisestä lähtien luontokuvausta harrastanut Pitkänen on pitänyt matalaa profiilia, vaikka on menestynyt erinomaisesti esimerkiksi Vuoden luontokuva -kilpailuissa. Hän muistelee saaneensa kilpailuista puolenkymmentä kertaa jonkin sijoituksen tai kunniamaininnan.
Tänä vuonna hänet palkittiin valokuvastaan Uimasta tulossa, jossa kolme hirveä kahlaa meressä punaiseksi värjäytynyttä taivasta vasten.
Nisäkässarjan voiton hän nappasi vuonna 2011 kuvallaan valkoasuisesta jäniksestä, joka laukkaa kohti kuvaajaa. Täysillä-niminen kuva palkittiin samana vuonna myös Euroopan parhaana luontokuvana nisäkässarjassa. Pitkänen sai siitä tiedon Oulu-radion kautta.
– Minulle soitettiin ja pyydettiin haastateltavaksi radioon. En ollut kuullut koko asiasta sitä ennen – eikä siitä myöhemminkään mitään tietoa minulle tullut, ei kunniakirjaa eikä mitään, Pitkästä naurattaa.
Pitkänen kulki kuvausmatkoilla Hailuodossa jo silloin, kun asui vielä Kempeleessä.
– Lintujen perässä täällä kuljin – ja hirvien. Joskus kävin Liminganlahdella ja pohjoisessakin, mutta tänne veri veti aina uudelleen. Kun muutin Hailuotoon pysyvästi, en ole juuri muualle kameraani vienyt.
Pitkäsen tie luontovalokuvaajaksi kulki metsästysharrastuksen kautta. Hän kävi mielellään hanhimetsällä Hailuodossa.
– Mutta nyt metsästys on jäänyt ja kuvaaminen tullut tilalle. Ei sitä ihminen kahteen harrastukseen repeä.
Valokuvaamisen saloihin Pitkänen tutustui kokeilemisen ja erehtymisen kautta. Hän tunnustautuu luontokuvaajaksi, joka ei erikoisuuksien perässä juokse.
– Ei harvinaisuuksien kuvaamisella ole mitään tekemistä valokuvaamisen kanssa. Eläimet kuvataan niissä olosuhteissa, mitkä sattuvat olemaan.
Harvinaisten eläinlajien sijaan Pitkänen kuvaa mielellään hirviä, kurkia, vesilintuja, jäniksiä, oravia ja takapihan runsaan ruokintapaikan pikkulintuja. Mieluisin kuvauspaikka on Hailuodon pohjoisranta kesällä: siellä valoa tuo sekä nouseva että laskeva aurinko.
– Usein tähtään aamun valoihin. Vastavalokuvaushan on kuvaamisen aatelia. Yhtä tärkeä kuin kuvauskohde, on sen tausta. Ja kuvauksen valmisteleminen on vähintään yhtä mielenkiintoista kuin kuvaaminen. Valmisteluvaiheessahan sitä otetaan ne hienoimmat kuvat.
Varmistaakseen kuvattavien paikalle tulon Pitkänen ruokkii kohteitaan jyvillä ja kaloilla. Kestää aikansa, ennen kuin linnut löytävät ruokintapaikat ja tottuvat käymään siellä. Siksi ruokinta aloitetaan usein jo lopputalvella.
Kun Pitkäseltä kysyy mieluisinta kuvauskohdetta, vastaus tulee kakistelematta. Se on kurki.
– Kurki on arka lintu. On hienoa, jos sen pystyy erehdyttämään niin, ettei se pelkää kojua. Myös merikotka on aika vaikea kuvattava, ja se tottuu hitaasti ruokintapaikkoihin.
Pitkänen esittelee seinällään olevaa harvinaislaatuista kuvaa. Siinä kurki ja merikotka ottavat yhteen rajun näköisesti: linnuilla ei ole etäisyyttä edes puolta metriä. Kuvassa kurki yrittää potkaista kohti hyökkäävää merikotkaa. Pitkänen kertoo ottaneensa kuvan ruokintapaikalla. Kurki aterioi ohralla, kun merikotka hoksasi Pitkäsen samalle paikalle tuomat kalat. Ruoka sai siivekkäät nahistelemaan.
– Lopulta siinä kävi niin, että merikotka luovutti.
Seinällä on myös toinen kuva harvinaisesta tapahtumasta. Merikotka lekuttaa matalikolla uiskentelevan merihanhiparven yllä. Koska merihanhet eivät päässeet sukeltamalla karkuun, ne alkoivat roiskuttaa raivoisasti vettä siivillään. Saalista havitteleva merikotka luovutti ja lähti pois.
Pitkäsen mieleen on jäänyt myös se hirvi, joka kahlasi pohjoisrannalla mereen ja osui kuvassa vastakkain Oulusta lähteneen rahtilaivan kanssa.
– Taivas oli kuvassa kirkuvan punainen. Vähän ällöttäväkin, mutta menettelee.
Tämäkin kuva palkittiin Vuoden luontokuva -kilpailussa muutama vuosi sitten.
Varmistaakseen parhaan mahdollisen lopputuloksen Pitkäsellä on kaksi itse rakennettua piilokojua. Toista hän on jo viemässä kevään kuvaussessioita varten paikalleen, jottei tarvitse odottaa kelirikon ohi menemistä.
– Kesällä olen sellaisessa kapakkamoodissa. Lähden liikkeelle illalla kello kymmenen tietämissä ja palaan kotiin aamuyöllä. Päivällä sitten nukun vähän pidempään.
Piilokojusta löytyy kaikki tarpeellinen: pehmeä maakuualusta, makuupussi, ruokaa ja kuvauskalusto. Pitkänen sanoo kuvaavansa kesäisin joka ikinen päivä, elleivät kelit ole poikkeuksellisen huonot. Myös talvella hän sanoo ”ulkoiluttavansa kameraa”, jos linssin eteen jotain sattuisi. Varsin usein sattuukin.
Esko Pitkänen ei lähde edes laskemaan, montako ruutua hänellä on tallessa tietokoneellaan. Arvio on, että tuhatkunta.
– Karsin kuvia paljon. Kahdestasadasta kuvasta tallennan ehkä kaksi tai kolme.
Ammattilaiseksi ryhtymistä Pitkänen ei ole koskaan edes harkinnut. Se olisi vaatinut monenlaista oheistoimintaa, sillä pelkällä valokuvauksella ei elä.
Pitkänen ei osaa kuvitella tilannetta, että luopuisi joskus harrastuksestaan.
– Rotuaarilla näkee miehiä, jotka istuvat penkillä katselemassa autoja. Valokuvaamista harrastaessa aika ei tule niin pitkäksi!
– Tähtäimessä on aina hyvä kuva. Joka kerta ei saa sitä mitä tilaa – ja joskus saa jopa parempaa!
