LIMINKA Helvi Heiskari, 95, istuu kiikkutuolissa rivitalokotinsa olohuoneessa Limingan Hoikantiellä. Maljakoiden kukkakimput muistuttavat toissa viikolla vietetystä 95-vuotissyntymäpäivästä. Seinillä oleviin tauluihin on ikuistettu pyykkimuijia sekä heinäpellon ja karjalaitumen askareita – kaikki Helville tuttuja, entisajan työtehtäviä.
Tämä työteliäs nainen on tienannut leipänsä niin mökkitehtaalla, karjakkona, piikana kuin maatalouslomittajanakin ja hankkinut siinä sivussa lisäansioita muun muassa luutia ja saunavihtoja tekemällä sekä lankaa kehräämällä.
Elämäntyönsä Helvi teki miehensä Pauli Heiskarin vanhalla kotitilalla Ketunmaassa, jonne perheen elämä painottui 42 vuoden ajaksi.
Työt on tehty seitsemänlapsisen perheen pyörittämisen lomassa.
– Luojalle kiitos olen saanut olla terve, Helvi miettii.
Vaikka omat työvuodet ovat jääneet taakse jo aikapäiviä sitten, ei Helvi ole malttanut pitää käsiään irti maatilan töistä. Hän on toiminut potunnostoapuna Ketunmaassa olevalle naapuritilalle aina näihin vuosiin saakka.
– Vielä viime kesänä äiti kyseli naapurin Artolta, että olisiko sitä potunottoa, hymähtää Helvin vanhin tytär, Maire Laukkanen.
Potunnosto päätettiin jättää Helvin osalta väliin, sillä hänen jalkansa eivät tahdo enää kantaa niin kuin ennen.
Rivitalokodin seinät ovat Helville tutut jo 32 vuoden ajalta. Kylälle muutto oli Heiskareille tapa heittäytyä eläkepäivien viettoon, mutta elämällä oli oma käsikirjoituksensa. Helvi jäi leskeksi vuosi muuton jälkeen.
– Paulilla oli sydänoireita. Lähtö tuli kuitenkin yllättäen. Sitä vaan häätyi sen jälkeen mennä eteenpäin. Ei voi jäädä suruun, vaan aina mentävä eteenpäin. Onneksi lapset olivat apuna, Helvi toteaa.
Vaikka puolison poismenosta on jo yli kolmekymmentä vuotta, käy Pauli Helvin mietteissä joka päivä. Mieleen muistuvat rintamalle lähetetyt rakkauskirjeet ja sodan jälkeiset vuodet, kun mies palasi kotiin uupuneena. Perhe alkoi kasvaa ja työnsarkaa riitti: oli hoidettava lehmät, ruoanteot ja monet muut arkiset askareet.
Topakan luontonsa vuoksi Helvi otti usein vetovastuun, ja Pauli alkoikin kutsua häntä leikillisesti Vääpeliksi. Joissakin asioissa pariskunnan näkemykset erosivat, mutta elämä oli silti sopuisaa.
– Eikä minun luonnolla olisi paljon riideltykään. Ei toista saa komentaa. Toisen luonnetta ei voi muuttaa, Helvi tietää.
Edesmennyt aviomies vierailee aika ajoin vaimonsa unissa. Edellisyönä Helvi oli työn touhussa maatalouslomittajana. Siellä oli Paulikin täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
– Herätessä mietin, että eikö se totta ollutkaan. Ei kipu lähde koskaan pois, eivätkä muistot koskaan katoa. Eikä niiden tarvitsekaan.
Helvi asuu yksin, mutta yksinäisyydestä hän ei juuri ennätä kärsimään. Kotipalvelun hoitaja käy Hoikantiellä joka aamu ja auttaa aamutoimissa. Pääosa lapsista asuu lähellä ja vierailee äitinsä luona tiuhaan. Välillä käydään myös asioilla ja teatterireissuilla. Naapurissa asuva ikätoverikin piipahtaa usein kylässä.
– Kyllä minä elän nyt elämän parasta aikaa: on vähän rahaa tilillä, terveyttä ja hoitajat ja omaiset käyvät katsomassa. On turva ympärillä, Helvi tuumii.
Yksin ollessaan hän ei jää toimettomaksi vaan lukee lehtiä ja kirjoja, katselee televisiota, kuuntelee radiota – tai keittää potut.
– Ruoat minä teen itse, hän toteaa topakasti.
Tämä nainen tykkää pysyä ajan hermolla. Hän seuraa eduskunnan kyselytunteja ja lukee elämäkertoja. Tällä hetkellä kesken on Suomen tasavallan presidenttien puolisoista kertova kirja.
– Viime yönä luin kahteentoista asti. Aina uteliaisuus voitti enkä malttanut lopettaa, Helvi tunnustaa.
Yksinäisten hetkien turvana on turvaranneke, jolla voi hälyttää apua tarpeen tulleen. Ranneke on päässyt käyttöön pariin kertaan, kun Helvi on kaatunut yksin kotona ollessaan. Toisella kertaa lonkka murtui ja se jouduttiin operoimaan.
– Terveydenhuoltoon olen ollut todella tyytyväinen, Helvi painottaa.
Kiikkutuolissa menneitä päiviä muistellessaan Helvi kertoo syntyneensä Rantsilaan maatalon yhdeksänneksi lapseksi. Lapsuudessaan hän keskittyi koulunkäynnin sijaan hoitamaan vakavasti sairasta äitiään. Äiti kuoli hänen ollessaan vasta 12-vuotias. Vuosien verralla Helvi on joutunut saattelemaan haudan lepoon niin vanhempansa kuin kaikki kahdeksan sisarustaan.
Siikajokivarresta elämä kuljetti Helvin Liminkaan.
– Lähdin Rantsilasta tänne miestä katsomaan. Ja tärppäsihän se, Helvi kertoo – nauraen.
Ikänaisen suu sulaa hymyyn tuon tuosta ja naurukin on herkässä. Pitkän iän salaisuuden hän epäileekin piilevän myönteisessä elämänasenteessa, jonka voimalla hän on aina suunnannut eteenpäin.
– Osaan nauraa, mutta osaan minä itkeäkin. On minulle annettu sekin lahja, hän tarkentaa.
Maire-tytär kertoo oppineensa kotoa sisun ja yrittämisen ja rehellisyyden. Äiti on näyttänyt omalla sinnikkyydellään mallia jälkikasvulleen.
– On saanut kulkea äidin polkemia polkuja. Oma äiti on antanut mallia monessa asiassa, Maire muotoilee.