OULU Pitkään Rantalakeus-lehden avustajana toiminut Eija Pelkonen ei ole kadonnut mihinkään, vaikka äidinkielenopettajaksi aikuisiällä opiskelleen suurperheen äidin tykättyjä kirjoituksia ei ole enää vuosiin paikallislehden palstoilla näkynyt.
Eijan elämään on mahtunut viime vuosina muutoksia muutosten perään. Oulunsalon omakotitalo on vaihtunut kerrostalokotiin Oulussa. Yhdestätoista lapsesta enää nuorimmat, 15-vuotias tytär ja 16-vuotias poika, asuvat kotona. Äidin työpaikka on jälleen Keski-Suomessa. Samoilla seuduilla hän aloitti opettajan työnsä mukanaan viisi nuorinta lastaan. Opettajan työtä on ollut myös lähempänä Oulua. Perheen koti on ollut koko ajan Oulussa.
– Kai minä sitten olen viikonloppuäiti, Eija hymähtää ja muistuttaa, että näillä mennään ja että tilanne on yhdessä puolison kanssa sovittu.
– Roolini äitinä on koko ajan suurissa muutoksissa. Tiedän olleeni aina lapsille tosi tärkeä ihminen, mutta en ole enää kaikille ykkönen. Se on elämän laki.
Eija sanoo olleensa lapsilleen elämänohjeiden antaja. Nyt häntä neuvovat omat lapset.
– Neuvoja tulee pyytämättä. Aikuistuneet lapset antavat meille neuvoja meidän elämämme ratkaisuista. Itse olen yrittänyt olla neuvojeni kanssa hienotunteinen enkä ole puuttunut aikuistuvien lastemme elämän ratkaisuihin. Tässä olemme samoilla linjoilla Jyrkin kanssa.
EIJA on saanut oppia lastensa mukana, että asiat eivät mene niin kuin vanhemmat ovat ajatelleet. Yksi koskee vanhoillislestadiolaista vakaumusta.
– Osa lapsistamme ei ole enää samassa uskossa kuin me, mutta he ovat edelleen meidän lapsiamme. Rakastamme heitä.
– Haluan oikaista sitä luuloa, että lestadiolaiset sulkisivat tällaisilta lapsiltaan kodin oven. Niin ei ole. Sitä ei toki voi kieltää, etteikö tämä olisi raskas kysymys meille vanhemmille, mutta lapset ovat edelleen meille rakkaita, meidän lapsiamme. Suljemme heidät rukouksiimme. Emme koskaan hylkää heitä.
– Sen kyllä myönnän, että kipeältä tuntui varsinkin ensi alkuun, että osa lapsista ei halunnut olla uskovaisia. Loppujen lopuksi, kun huomaa lapsensa edelleen hymyilevän, niin tokihan sekin on äärettömän iso asia. Olemme oppineet elämään tämän asian kanssa.
Toisenkin lestadiolaisuuteen liittyvän luulon Eija haluaa korjata.
– Toiset uskovaiset eivät ole yrittäneet painostaa meitä sen takia, että kaikki lapsistamme eivät halua elää uskovaisina. Olemme saaneet tukea ja ymmärrystä. Meitä ei ole jätetty yksin.
– Uskosta luopumiseen liittyy vanhemmilla pelko. Omille lapsilleen haluaa vain hyvää. Onneksi olemme pystyneet Jyrkin kanssa puhumaan myös näistä asioista. Isot kriisit ovat lähentäneet meitä.
ENTÄPÄ avioero? Siihenkin Pelkoset ovat joutuneet tutustumaan.
– Kahden lapsen avioero oli iso pysähdys meille. Varsinkin ensimmäinen ero yllätti emmekä oikein tienneet, miten siihen tulee suhtautua. Vähitellen opimme, ettei meiltä kysellä suhtautumistapaa. Meidän ei tarvitse suhtautua kenenkään elämään. Jokainen tekee elämässään omat valintansa ja ottaa omat askeleensa.
Kahden lapsen avioeron jälkeen Pelkosilla on totuttu uusiin puolisoihin, suhde entisiin puolisoihin on kunnossa ja lapsenlapset ovat yhtä rakkaita kuin aina ennenkin.
Uusia ilonaiheitakin on avioerojen myötä tullut.
– Kahdeksan lapsenlapsen lisäksi meillä on neljä bonuslapsenlasta. He ovat tulleet uusien puolisoiden mukana.
EIJAN silmiin nousevat kyyneleet, kun hän muistelee tilannetta omassa luokassaan Keski-Suomessa.
– Eräs poika messusi tunnin alussa kovaan ääneen, että kaikki homot pitäisi viedä saunan taakse ja ampua. Tietysti tartuin asiaan. Heijastin oman poikani kuvan kankaalle ja sanoin, että poikani on homo, mutta minulle ja miehelleni hän on äärettömän rakas. Kysyin vähän aikaisemmin häiriköineeltä pojalta, että pitäisikö minun lapseni ampua. Luokkaan tuli täysi hiljaisuus. Ampumisesta ei puhuttu enää mitään.
– Sen jälkeen sanoin oppilailleni, että teillä on kotona ikkunoita joka huoneessa ja eri suuntiin. Kehotin heitä katsomaan kaikista ikkunoista, koska silloin näkee asioita eri kulmista ja eri tavalla. Jos katsoo vain yhdestä ikkunasta, näkee suppeasti, yksipuolisesti.
Oman poikansa homouden kanssa Eija on sinut. Poika oli parikymppinen kertoessaan suuntautumisestaan. Elämänhaluinen, lahjakas nuori mies tekee uraa ulkomailla.
PUOLITOISTA vuotta sitten Pelkosten elämään tuli odottamaton vieras. Kaksi perheen pojista joutui Keski-Suomessa vakavaan auto-onnettomuuteen. Autoa ajoi toinen pojista. Yksi mukana olleista poikien ystävistä kuoli onnettomuudessa.
– En ymmärrä vieläkään täysin, miten olemme selvinneet siitä kaikesta. Poikien ystävän vanhempien suru painaa tietysti edelleen mieliämme, mutta muuten elämä jatkaa kulkuaan. Meidän pojat ovat selvinneet tapahtumasta. Siitä olen täysin varma, että ilman uskoa emme olisi jaksaneet. Ilman uskoa emme olisi enää Jyrkin kanssa yhdessä.
Raskaista suruista huolimatta Eija on sitä mieltä, että elämä ei ole tarkoitettu murheen laaksoksi.
– Olemme päättäneet, että murheen laakson läpi mennään, että kaikesta selvitään. Ajattelen asioita toivon näkökulmasta. Epätoivo ei johda mihinkään. Kärsimys ei jalosta. Kärsimys lyö polvilleen. Onneksi olen uskaltanut pyytää apua. En ole käpertynyt asioiden kanssa kotiin. Lähikaupassakin sanon välillä, että nyt tarvitsen voimahalaukseen. Aina olen sellaisen saanut. Aina se on auttanut.
HIENOTUNTEISUUTTA Eija haluaisi opettaa lapsilleen vieläkin.
– Olen sanonut, että emmekö voisi olla hieman hienotunteisempia toisiamme kohtaan. Kyllä tässä on saanut tottua hyvinkin suoriin huomautuksiin esimerkiksi omasta ylipainostani tai pukeutumisestani. Minulle on kannettu kotiin terveellisiä ruokareseptejä, kunto-ohjelmia, lenkkareita ja jopa vaaka ja juoksuvyö, että aloittaisin terveellisen elämän. Sanon siihen yleensä, että on niitä lihavampiakin ihmisiä. Kyllähän minä tiedän, että hyvää lapset tarkoittavat.
– Tänään on kaikesta huolimatta helppo sanoa, että olen onnellinen isosta perheestäni. Jokaisella yhdellätoista lapsellani on tasan yksitoista eri luonnetta. Lapsillani on erilaisia maailmankatsomuksia ja aatteita, mutta olemme edelleen sovussa, voimme puhua asioista. Aikuiset lapsemme ovat vahvoja, elämässä oman paikkansa löytäneitä ihmisiä. Samaa uskon nuorimmaisillenikin.
– Ilman uskoa meillä ei tietysti olisi näin isoa perhettäkään. Elämä ja yhdessä eletyt vuodet ovat kasvattaneet rakkauttamme. Rakastan Jyrkiä tänään enemmän kuin 34 vuotta sitten. Aika paljon tässä on ehditty vuosien aikana saikata, mutta rakkaus on loppujen lopuksi kantanut.
YHDESTÄ asiasta hän on erityisen iloinen.
– Jos olisin valmistunut opettajaksi nuorena, olisin ollut aivan liian viisas. Olisin tiennyt kaikki asiat oikein. Onneksi minusta tuli opettaja vasta myöhäisellä keski-iällä, jolloin mukana oli paljon elämänkokemusta. Olenkin sanonut, että minulla on isoäitiyden mukanaan tuomaa pehmeyttä. Se tuntuu oikein hyvältä.
