Ajatus tilaisuudesta lähti Jyrki Anttilalta, joka keikkamatkalla kulkiessaan eksyi kasarikappaleiden pariin. Niistä syntyneet muistot veivät lukiovuosiin, ja pian hän alkoikin Eija Rajakankaan kanssa järjestää tapaamista.
– Halusin koota porukan kasaan vielä nyt, kun on mahdollista, Anttila kertoi ja muisteli lukioajan olleen erittäinkin hulvatonta ja hauskaa.
Tervetulotoivotuksen ja avajaismaljan jälkeen Anttila esitti joukkiolle kolme kappaletta pianon säestyksellä. Huumoria ei tilaisuudesta puuttunut, koettipa joku jo sisääntullessa vitsaillen varmistaa, ”ettei Jyrki vain laula täällä”.
– Ihan vain siksi, koska ette varmastikaan saaneet kuulla lauluani tarpeeksi lukioaikana, tenori nauratti lukioaikaisia kavereitaan ohjelmanumeron tarkoitusperistä.
Entisiä oppilaitaan katsomaan saapunut, silloinen psykologian, filosofian ja uskonnon lehtori ja luokanvalvoja Annikki Niku oli liikuttunut mieleen palanneista muistoista.
– On aivan ihanaa huomata, että vaikka vuosia on kulunut, samat nuoret silmät loistavat kaikkialla niin kuin 33 vuotta sitten. Kuin aikakoneella palaisi noihin vuosiin!
– Minut laitettiin silloin D-luokan häirikköpoikien luokanvalvojaksi, ajattelivat, että psykologian opettaja saisi ne ruotuun. Hepä sitten paljastuivat oikeinkin kohteliaiksi ja hyväkäytöksisiksi herrasmiehiksi, Niku naurahti.
Katri Kivipää tosin muisteli, että Niku oli luontainen auktoriteetti, joka sai kaikki kuuntelemaan, ja oli ennen kaikkea innostava opettaja.
– Minäkin opin tykkäämään kirkkohistoriasta, koska se oli Annikin opettamana mielenkiintoista.
– Ja psykologiaan heräsi kiinnostus Annikin tunneilla niin, että pohdin hakevani opiskelemaankin sitä, Eija Rajakangas kertoi.
Oma lukioaika näyttäytyi Kivipäälle ja Rajakankaalle näin vuosien jälkeen huolettomampana kuin nykyajan lukiolaisilla.
– Silloin se oli jotenkin automaatio, että mentiin lukioon, eikä kukaan todellakaan tiennyt mitä tekee isona. Nykyäänhän nuoret joutuvat jo yläasteikäisinä miettimään urapolkuaan.
Kempeleen lukion valttikortti oli lämminhenkinen opettajakunta ja oppilaitoksen pieni koko. Kaikki tunsivat toisensa.
– Tämä lukio tuntuu vieläkin kodilta, vaikka jäin eläkkeelle viitisentoista vuotta sitten, Annikki Niku totesi lämpimästi ympärilleen katsellen.
Jälleennäkeminen olikin samalla sekä ilahduttavaa että ilmeisen jännittävää. Osa näki toisiaan todellakin ensimmäistä kertaa sitten ylioppilaskevään. Eppu Normaali laulaa ”Vuonna 85” -kappaleessaan maailmalle lähteneestä pojasta, ja yhtä lailla oli tämä ylioppilaiden joukko hajaantunut ympäri Suomea, jotkut ehkä kauemmaskin.
– Kieltämättä vähän oli perhosia vatsassa tänne tultaessa, kun ei ole suurinta osaa nähnyt pitkään aikaan, Kivipää myönsi.
– Ohi olen ajellut, mutta täällä lukiossakaan en ole sitten ylioppilaaksi pääsyn käynyt, Timo Myllyniemi totesi.
Vanhan lukion tiloja katsastelemassa olleet Vesa Tuunainen ja Veli-Matti Piiroinen kertoivat sen sijaan, ettei tapaaminen heitä juurikaan jännittänyt.
– Tultiin vain uteliaana katsomaan, ovatko muut yhtä siloposkisia kuin me, Tuunainen velmuili.
Eniten miehiä mietitytti 80-luvun lukion ja koko ajanjakson erilaisuus tähän päivään verrattuna.
– Ennen lukio oli paljon koulumaisempi. Nykyään siellä saa varmasti laajemmat eväät jatkoa varten. 80-luku oli toisenlaista aikaa, esimerkiksi ATK teki vasta tuloaaan.
Lukiosta jäi Tuunaiselle ja Piiroiselle käteen ainakin hyviä ystäviä, mikä kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeen lienee itse ylioppilastutkintoa arvokkaampikin asia.
