Aikuinen on järkevämpi kuin lapsi, näin ajatellaan. Kun aikuistuessa ajattelu syventyy ja suunnitelmallisuus lisääntyy, unohtuu sen seurauksena usein lapsen luontainen kyky elää hetkessä.
Järkevöitymisen kivirekenä raahautuu huoli. Siinä missä lapsi itkee vastoinkäymiset pois heti, jää aikuinen usein murehtimaan tulevaa vuosienkin päähän. Järkevinä mutta samaan aikaan huolestuneina aikuisina pohdimme, mihin tuo lapsena vaivattomasti osattu taito katosi ja miten sen voisi opetella uudestaan.
Toiset ovat taipuvaisempia jäämään kiinni huoliin, toisiin ne eivät niinkään tartu. Vaiva tuntuu olevan kuitenkin aika yleinen. Pelkästään googlettamalla löytyy monta sivullista ohjeita, keskusteluja tai juttuja siitä, kuinka päästää irti huolista. Ja kokonaisia kirjojakin on aiheesta kirjoitettu.
Huolen aiheita on monenlaisia. Toisen huolet saattavat tuntua mitättömiltä omien rinnalla. Tai voi ajatella, miten joku toinen jaksaa ja selviää niin suurten murheiden keskellä. Jokaisen kokemusmaailma on kuitenkin erilainen, eikä huolien arvottaminen ole hyödyllistä. Kaikenlaisten huolien jakaminen läheisten kanssa on sen sijaan kannattavaa. Ulkopuolinen voi auttaa näkemään asiat aivan uudessa perspektiivissä. Ja suurelta möykyltä tuntunut huoli saattaa uskoutumisen jälkeen kutistua naurettavan pieneksi.
Joskus elämä itse opettaa vaalimaan hetkeä ja käsillä olevaa päivää. Onhan se juuri näyttänyt, että kaikki voi hetkessä muuttua, eikä mistään anneta takuita. Tällöin saa muistutuksen siitä, että elämä kulkee oman suunnitelmansa mukaan, eikä täällä mikään ole omissa käsissämme. Tämän oivalluksen myötä on helpompi oppia luottamaan siihen, että kaikesta eteen tulevasta kyllä selviää.
Ihmisyyteen kuuluu kuitenkin eteenpäin meneminen ja tulevaisuuden suunnittelu. Ja niin täytyy ollakin. Tulevaisuuden tavoitteet ja unelmat ovatkin monesti kantava ja kannustava voima elämässä. Murehtiminen ja huolien vatvominen taas on vain ajan ja voimien haaskausta. Ihmisen elämä on aina epävarmaa. Vastoinkäymisiä ja murheita tulee ja menee. Ne täytyy vain hyväksyä osaksi elämää, yhtä lailla kuin onnistumiset ja ilotkin.
Kysyin ruokapöydässä viisivuotiaaltani, huolehtiiko hän huomisesta. Hän katsoi minua suuret silmänsä ammollaan ja kysyi ihmetellen: ”Miksi mää semmoista tekisin?” Niinpä. Viisasta puhetta. Ja Järkevää.