Mihin maailma on menossa, kun vuonna 2015 osa suomalaisvanhuksista näkee nälkää? Kyse ei ole siitä, etteikö ruokaa olisi. Päinvastoin, ruokaa on niin paljon, että sitä on vara laittaa roskiin.
Käsittämättömään tilanteeseen olemme päästäneet armaan Suomemme, kun osa vanhuksista ei pääse kuukausikausiin ulos. Joillekin viimeisten vuosien elämänpiiri muodostuu omasta sängystä ja omasta huoneesta. Vieraita ei käy kaikilla koskaan.
Vaikka vanhuksella olisikin sukulaisia, jotenkin sängyn pohjalla makaava ihminen saattaa muuttua vieraaksi. Hänet voi ulkoistaa mielestä, unohtaa omasta elämästä. Olipa kyseessä isä tai äiti, mummo tai vaari, moni heistä odottaa turhaan läheisiään. Ainoa varma, mikä tulee joskus, on kuolema.
Kuntien talouspaineet toki tunnetaan, mutta että suomalaisvanhukset kärsivät viimeisinä vuosinaan nälästä, heidän vaipoistaan säästetään ja he makaavat tuntikausia pissoissaan ja kakoissaan, se on ehdottomasti häpeällistä. Luottamushenkilöiden ja muiden päättäjien ja toki myös omaisten mielessä pitäisi olla aina kirkkaana, että vanhusta ei jätetä.
Kaikilla ei ole varaa yksityisiin hoitolaitoksiin eikä kaikilla ole lähellään ihmistä, joka neuvoisi, antaisi asiantuntija-apua, kuuntelisi, ja ennen muuta, jolla olisi aikaa. Yhteiskunnan rattaista tipahdetaan nopeasti. Kyllä vanhukset numeroina kunnan tilastoissa ovat, mutta lukujen takana olevaa yksityisen ihmisen tilannetta ei läheskään aina tunneta.
Nyt lukija kysyy, ovatko Rantalakeuden kunnissa asiat näin huonosti. Todennäköistä meilläkin on yksinäisiä vanhuksia, joita ei kukaan koskaan käy katsomassa ja jotka eivät todennäköisesti saa vatsaansa täyteen ruokaa. Miksi ei? Aikataulumitoitukset ovat tulleet esimerkiksi kotihoidossa olan takana muistuttajiksi. Seuraavaan paikkaan pitää ehtiä. Rahakin ratkaisee. Hyvään ruokaan ei kaikilla vanhuksilla ole varaa.
Ihmisen elämä on arvokas loppuun saakka. Nuoremmilla on vastuu sitä, että vanhuksen ihmisarvo säilyy loppuun saakka. Se on tehtävä, jota ei voi koskaan eikä missään tilanteessa ulkoistaa.