– Minulla ei ole missään vaiheessa elämääni ollut niin sanotusti peukalo keskellä kämmentä, vaan olen aina pystynyt visioimaan ja luomaan jotain. Niin ajatuksella kuin kädelläkin. Työhistorianihan on ollut varsin kaukana näistä hommista. Aivan eri planeetalta.
Reilut kymmenen vuotta sitten Roininen huomasi sanomalehdessä Oulun aikuiskoulutuskeskuksen vaatimattoman ilmoituksen perinnetaontakoulutuksesta. Kempeleläinen kiinnostui välittömästi. Koulutuksen mies suoritti silloisen päivätyönsä ohella.
– Se vain sattui kohdalle. Harmittaisi suunnattomasti, jos ei olisi sattunut. Koulutusta oli kolmen talven ajan parina iltana viikossa ja lauantaisin. Tämä on antoisaa työtä ja tässä pääsee toteuttamaan itseään. Useimmiten maksavan asiakkaankin saa tyytyväiseksi, Roininen naurahtaa.
Kaikkia tilauksia harrastajaseppä ei aina pysty ottamaan vastaan. Välillä töitä on tarjolla enemmän kuin ehtii tekemään ja silloin tällöin pitäisi päästä keskittymään myös muuhunkin elämään. Roininen välittää mielellään perinnetaonnan sanomaa, mutta joskus esitystilaisuuksia meinasi kertyä liikaakin.
– Minulla saattoi olla 14 messu- tai markkinakeikkaa kesän aikana. Eihän siinä ennätä muuta tekemään kuin kiertämään markkinoita! Silti useampi messukeikka tulee kesässä vieläkin.
Moderni maailma on täynnä massatuotantoa, kertakäyttötavaraa ja lastulevyä. Siitä huolimatta käsityöläisperinne ei ole aivan niin uhanalainen osa kulttuuria kuin voisi äkkiseltään luulla.
– Päinvastoin. Kun lähdin kymmenen vuotta sitten keikkapajani kanssa kiertämään markkinoita ja kyläjuhlia, sepän työtä vähän ylenkatsottiin. Mitä enemmän vuosia on mennyt ja mitä enemmän olen ollut esillä, sitä enemmän tätä arvostetaan ja kunnioitetaan. Tänä päivänä ihminen on päässyt irti muovikulttuurista ja osaa arvostaa sepän tekemän työn aitoutta.
Harrastajasepän entisistä kurssikavereista enemmän aktiivisia takojia on vain yksi. Hänen kanssaan Roininen tekee enemmänkin yhteistyötä. Seppäpiireissä vallitsee tietynlainen yhteisöllisyys ja harrastuksen kautta kempeleläinen on saanut uusia tuttavuuksia pitempienkin matkojen päästä.
– Keski-Suomesta ylöspäin ja jonkin verran ruuhkasuomestakin. Tutuksihan me olemme tulleet. Veljeys on kuvaava sana, koska emme ylenkatso toisiamme, emmekä salaa tai pimitä mitään toisiltamme. Ei se minulta ole pois, jos neuvon toista.
Roinisen verstaassa ahjoon pumppaa ilmaa mekaaninen puhallin, muilta osin menetelmät ovat samat kuin ennenkin. Sen sijaan liikuteltavassa keikkapajassa myös palkeet ovat manuaaliset, samoin kesämökille rakennetussa työpisteessä. Vanhoista menetelmistä huolimatta nykypäivän sepän ei ole pakko olla muskelimies. Tärkeimmät ominaisuudet löytyvät korvien välistä.
– Esteetön, rajoittamaton mielikuvitus ja kolmiulotteisuuden hahmotuskyky. Pitää pystyä näkemään lopputulos valmiina ennen kuin on edes aloittanut sitä. Tietenkin siinä on jonkin verran kokemus apuna, mutta olennaista on pinta-alan ja tilavuuden hahmottaminen. Sitähän tämä on. Hahmotuskykyä. Kukaan ei ole seppä syntyessään, eikä Sepäksi tulla lukemalla, vaan takomalla.
Takapihan verstaassa hehkuvan ahjon lämpötila on jossain 1300–1400 asteen tietämillä. Kuumuudesta huolimatta sepän työ ei ole sen vaarallisempaa kuin mikään muukaan puurtaminen, kunhan osaa käyttää oikeita apuvälineitä ja työkaluja.
– Kuumuudenkin kanssa tottuu pärjäämään. Yhtään kertaa en ole polttanut rakkuloita käsiini, mutta kuumaa rautaa pitää kunnioittaa ja sitä pitää käsitellä oikein. Ilman asianmukaisia, riittävän hyviä ja kuhunkin työvaiheeseen soveltuvia työkaluja tästä tulee pakkopullaa, Roininen muistuttaa.
Vasaroita ja erilaisia pihtejä voi löytyä rautakaupoista, mutta ne eivät välttämättä ole tarkoitukseen sopivia. Roininen on tehnyt suuren osan omista työvälineistään itse.
Varsinkin taltta- ja aputyökaluja harrastajaseppä on valmistanut paljon.
On ollut pakko, muuten ei pärjää.
Erityisen tärkeä työkalu on alasin, se on sepälle pyhä. Vanhoina aikoina sellaisen hankkimiseen on saattanut mennä vuoden palkka.
– Nykypäivä on ihan toinen kuin esimerkiksi sotien jälkeinen aika. Silloin piti tehdä maataloustyökaluja, eikä sepällä ole ollut aikaa niin sanottuun hifistelyyn. Nykyisellä sepällä on. Vanhoille töille ei ehkä ole enää tarvetta, mutta itse työ ei ole muuttunut. Vasara, alasin, ahjo, aputyökalut ja hiili. Niihin se kulminoitui silloin ja niihin se kulminoituu nyt, Arvo Roininen tiivistää.