Lumijoki Arolan paritalon ensimmäisessä ulko-ovessa lukee ”Mummola”. Toisen sisäänkäynnin edessä on nuoremmalle väelle kuuluvia tavaroita. Ulkona haukkuu musta labradorinnoutaja.
– Se on naapurin, huomauttaa oven avannut Maarit Arola ja nauraa.
Naapuri on hänen poikansa Miikka Arola ja miniänsä Sari Luukkonen. Maarit ja Miikka perheineen ovat asuneet seinänaapureina jo neljätoista vuotta. Talo on vanhempaa perua, sillä se valmistui jo vuonna 1983. Yhteisasumisellakin on pitkä historia.
– Kajaanissa asuvat appivanhempani jäivät eläkkeelle vuonna 1982. Appi Antti Arola oli Muhokselta lähtöisin, eikä Kajaanissa ollut sukulaisia. Hekin halusivat rakentaa tänne, Maarit Arola kertoo.
Maarit ja aviomiehensä Kari Arola olivat jo tontin ostaneet ja talopaketin tilanneet. Soitto talotehtaalle varmisti sen, että kaksi erillistä taloa olisi yhdistettävissä paritaloksi.
Valitettavasti Maaritin anoppi Aino Arola ehti asua vastavalmistuneessa talossa vain muutaman kuukauden ennen kuolemaansa.
Maarit Arola kertoo, että asumisjärjestely sopi heille oikein hyvin. Aroloilla oli kaksi vilkasta poikaa, joista vanhempi Marko pelasi OLS:ssa jalkapalloa. Sekä Maarit että Kari kävivät Oulussa töissä ja veivät Markoa iltaisin treeneihin ja peleihin. Oli hyvä, että nuorempi poika Miikka saattoi mennä siksi aikaa ukille.
– Meillä oli silloin vielä asuntojen välissä ovi, josta pääsi toiseen asuntoon. Sitä reittiä pojat kulkivat.
Miikka Arola muistaa järjestelyn tuntuneen lapsena aivan loistavalta. Varsinkin ukkiin ehti muodostua lämmin suhde, johon kuuluivat esimerkiksi useamman sukupolven yhteiset mökkireissut Hyrynsalmelle.
– Ukilla käydessä sai aina jotain hyvää! Autoimme ukkia hakemalla kaupasta vaikka tarjousmunkkeja ja tekemällä muuta pientä, Miikka Arola kertoo.
Leskeksi jäätyään Antti-ukki söi illallisen yhdessä poikansa perheen kanssa. Ukkia kysyttiin aina mukaan kyläreissuille.
– Ja jos meille tuli vieraita, ukkikin haettiin kahville. Hän oli itsekin aktiivinen ja osallistui vielä ikämiehenä yleisurheilu- ja hiihtokilpailuihin. Ei meillä ollut koskaan riitaa, sillä molemmat kunnioittivat toistensa yksityisyyttä, Maarit kertoo.
Antti-ukki kuoli vuonna 2002, ja hänen talonsa jäi perikunnalle. Maarit ehdotti pojalleen Miikalle ja tämän silloiselle perheelle, että nämä ostaisivat talon omakseen. Perhe asui tuolloin Lohjalla.
Miikka lämpeni asialle, vaikka kuvaileekin Lumijoelle muuttoa ”hyppynä tyhjyyteen”. Maanmittarina työskentelevällä Miikalla ei ollut täällä vielä työpaikkaa, ei myöskään hänen silloisella sairaanhoitajavaimollaan. Halu palata kotikonnuille oli kuitenkin suuri.
Miikka myöntää, että ehkä silloista vaimoa mietitytti häntä enemmän, miten yhteiselämä appivanhempien kanssa tulee sujumaan. Arastelu osoittautui turhaksi.
– Itse en miettinyt tuollaista ollenkaan. Isovanhemmista on ollut valtavasti apua varsinkin äkillisiin lastenhoitotarpeisiin. Molempien tyttärien välit isovanhempiin ovat tosi hyvät: tytöt tykkäsivät, kun ukki rakenteli pihaan kaikenlaista.
Maaritkin muistaa:
– Kun Miikan vanhempi tytär käveli tänne kolmivuotiaana, nuorempi konttasi perässä. Tytöt olisivat olleet meillä yötäkin, mutta vanhemmat tekivät selväksi että yöpaikka on kotona, Maarit muistelee.
– Meille syntyi hyvin läheinen suhde.
Vuonna 2006 Maarit aviomies Kari kuoli yllättäen työpaikalleen. Silloin sisko oli hänelle tärkeä tukihenkilö. Surutyö kesti kauan, ja Maaritilla ei ole selkeää muistikuvaa tuolta ajalta.
– Muistan vain, kuinka tuijotin työpaikan ikkunasta ulos ja puhuin, ja työkaverini kuuntelivat. Sillä tavoin minä selvisin, päiväkodissa työskentelevä Maarit kertoo.
– Elämän oli pakko lähteä sujumaan. Lapset ja lapsenlapset auttoivat. Ilman heitä toipuminen olisi kestänyt varmasti kauemmin.
Leskeksi jäätyään Maarit ehdotti Miikan perheelle asuntokauppoja. Hän asui yksin yli 100 neliön asuntoa, ja Miikan perhe eli 80-neliöisessä. Kauppakirjat tehtiinkin.
Sittemmin Miikka ja hänen silloinen vaimonsa erosivat, ja tytötkin muuttivat asumaan äitinsä luo Liminkaan. Maarit on iloinen kuitenkin siitä, että hyvät välit ex-miniään ja lapsenlapsiin ovat säilyneet.
– Voin käydä hänen luonaan milloin vain ja teini-ikäiset tytöt käyvät täällä. Meillä on vanhemman tytön kanssa yhteisenä harrastuksena Limingan nuorisoseuran talkootyöt. Nuorempikin haluaisi mukaan.
Myös Miikka ja Sari ovat mukana nuorisoseuran toiminnassa.
Toinenkin yhteinen harrastus löytyy: äiti ja poika, anoppi ja miniä lähtevät usein kolmistaan tietokilpailuihin joko Oulusaloon tai Vihiluotoon.
Vaikka Maaritilta ja Miikalta kuinka utelee eripuran aiheita, kumpikaan ei niitä oikein keksi. Miikka ja Sari tekevät mielellään pihatyöt, ja Maaritille jää paperihommat. Polttopuut ja ruohonleikkurin bensat maksetaan puoliksi, ja muutkin kulut tasataan. Maarit saa Sarilta apua tietoteknisissä ongelmissa ja Miikalta kodin remonteissa.
– Meille tulee vain yksi sanomalehti, ja kun Miikka on lukenut sen aamulla, hän kiikuttaa lehden minulle. Ennen töihin lähtöä vien sen takaisin Sarille, Maarit kertoo esimerkin.
– Jos jostain erimielisyyttä tulee, niin aivan pikkuasioista. Isompaa riitaa ei ole ollut, tähdentää Miikka.
Miikan mielestä on täysin luontevaa auttaa naapuriaan silloin kun apua tarvitaan.
– Miksi en omaa äitiäni auttaisi? Ei se minulta hirveästi vaadi. Tällaisessa asumismuodossa on vain yritettävä pitää kaikki tyytyväisinä!