– Tämä ei ole mikään standardikoti. Mutkia, kulmia ja kynnyksiä riittää, Rapinoja nauraa ja lisää puita leivinuuniin.
Muutama vuosi sitten talon kylkeen valmistui uusi, valoisa ateljeesiipi.
Hailuoto on ympäri maailmaa näyttelyitä pitävälle syntyperäiselle luotolaiselle tärkeä rauhoittumispaikka taiteilijaresidensseissä viettämiensä viikkojen ja kuukausien jälkeen. Hän muistuttaa kuitenkin olevansa ”aivan tavallinen hailuotolainen”.
– Minun ei ole vaikea täältä lähteä. Teen sen aina yhtä innoissani. Mutta aivan yhtä mielelläni palaan tänne takaisin. Kai se on se rauha ja juurevuus. On mukava ajatella, että tuohonkin ihmiseen, joka vastaan tullessa nostaa kättä, minulla on siteitä ajallisesti kaukaa.
On sanottu, että Rapinoja on taiteilijana tunnetumpi ulkomailla kuin Suomessa.
Hänen viehättävät puolukanlehtikenkänsä tai järviruokotakkinsa tunnetaan toki kotimaassakin. Viime kesänä Rapinojan töitä oli esillä Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa. Ihmisen luonto -nimistä näyttelyä varten oli varattu hulppeat 1 600 neliötä museotilaa. Esillä oli 70 Rapinojan taideteosta.
Naisten silmät tarttuvat kernaasti Rapinojan valmistamiin kenkiin.
Hän valmistaa kenkien sisäosat silkkipaperista ja ruispuurosta. Pintamateriaalina taiteilija käyttää pajunkissoja, puolukan tai juolukan lehtiä.
Lopusta huolehtii luonto: lehtien väri muuttuu, vaihtuu ja elää.
– Luontoa ei voi määrätä. Se etenee oman prosessinsa mukaan. Olen tutkinut, voisiko värien muuttumista pysäyttää, mutta sellaista menetelmää en ole vielä löytänyt.
Sekä kenkien että takkien pitää olla huolella tehtyjä sekä sisältä että ulkoa. Fuskaamista Rapinoja ei hyväksy.
– Tekemissäni vaatteissa ja kengissä on ajatus, että niissä ihminen ja luonto yhdistyvät. Ihminen on osa luontoa: mitä teet luonnolle, sen teet itsellesi.
Teosten materiaalien hankkiminen vaatii vaivannäköä ja viitseliäisyyttä. Esimerkiksi järviruokojen kukinnoista valmistamaansa takkiin Rapinoja kerää röyhyjä eri aikoina. Kauluksessa olevat tumman sävyiset ”turkikset” kerätään heinäkuun lopussa. Elokuusta lokakuuhun värit vaalenevat niin, että helmikuussa röyhy on vaaleimmillaan. Takin vuorikangas on taas valmistettu moninkertaisesta organzasta.
Muun muassa kattokruunuissaan käyttämiään hirvenpapanoita Rapinojaa etsii metsistä ja hakkuuaukeilta. Joskus tuttavat tuovat niitä pussillisen hänen ovelleen.
– Mieluisa lahja, Rapinoja nauraa.
Jäniksenpapanoiden aarreaitta löytyy keväisiltä rannoilta.
Tateilijalla on laatikoittain tupasvillojen tupsuja sievästi ja samansuuntaisesti laatikoihin pakattuna. Tai pajunkissoja, lepän käpyjä, alppiruusun kuivattuja lehtiä ja kuusenneulasia odottamassa sitä oikeaa hetkeä.
Kasvitiedettä ja maantiedettä opiskelleelle Rapinojalle luonto on ollut aina tärkeä. Taiteilijaksi hän ajautui vähitellen. Aluksi hän teki veistoksia, grafiikkaa, maalauksia. Vähitellen niiden kylkiin alkoi ujuttautua luonnonmateriaaleja. Rapinojaa kutsutaan syystä ympäristötaiteen uranuurtajaksi Suomessa.
Parikymmentä vuotta sitten Rapinoja jätti teoksistaan kehykset ja suojaukset pois. Hän halusi jättää työt ihmisten kosketukselle alttiiksi – vaikka niihin ei saisikaan koskea.
– Ajattelin, että minä en ota tästä asiasta vastuuta, vaan siirrän vastuun katselijalle. Olikin yllättävää, miten vähän ihmiset koskettavat töitäni. He herkistyivät luonnolle, alkoivat kunnioittaa sitä. Monet kokivat, että luonto on avautunut heille taideteosten kautta.
Rapinojan kokemus on, että mitä suuremmissa kaupungeissa hänen työnsä ovat esillä, sitä vaikuttavammiksi katselijat ne kokevat. Suurkaupungeissa luonto ei ole lähellä, se on kontrolloitua tai täynnä kieltokylttejä.
– Ihmisillä on suuri luonnon nälkä. Eräskin näyttelyvieras pyysi anteeksi sitä, ettei ehtinyt estää itseään koskettamasta teosta.
Rapinoja on myös kokeilija ja tutkija. Hänen on tiedettävä, mikä liima sopii mihinkin kohteeseen tai kuinka materiaalit käyttäytyvät ja säilyvät parhaiten. Esimerkiksi papanakruunujaan Rapinojan ei ole ollut tarvetta käsitellä hajuttomiksi.
– Koska hirvenpapanat eivät edes haise! Hirvet syövät talvisin männyntaimia ja suopursuja. Kun kuivia papanoita kerää lasipurkkiin ja antaa olla sielä jonkin aikaa, useimmat sanovat niiden tuoksuvan hyvälle sikarille tai kesäiselle suolle.
Rapinoja on kehittänyt tekniikan, jolla jopa voikukkien puhalluskukat säilyvät.
– Oulun taidemuseon katossa on ollut esillä teokseni, jossa oli tuhat puhalluskukkaa. Tein sen täällä, ja tänne se tuotiin takaisin. Yhtään palloa ei hajonnut.
Kuntsin taidemuseossa oli esillä Rapinojan Äiti Maa -teos. Hän on koonnut teettämiinsä hyllyköihin näytteitä luonnosta; esimerkiksi eri maalajeja, kukintoja, käpyjä, siemeniä, merileväpalloja, papanoita ja ampiaispesiä. Ylimmällä hyllyllä on taiteilijan tekemiä käpypalloja. Niiden viereen hän on asettanut kirpputorilta löytämänsä koristepallon.
– Pallo maksoi kaksi euroa. Se on siemenkuorista valmistettu, luultavasti Afrikasta tuotu matkamuisto, joka muistuttaa paljon omia töitäni.
– Jätin hintalapunkin paikalleen miettiessäni, milloin pallo muuttuu kirppisromusta taiteeksi. Silloinko, kun laitan sen töitteni viereen hyllylle? Vai silloinko, kun otan tuon hintalapun pois?
Rapinoja ei anna kysymyksiinsä vastausta. Hän kuitenkin pitää huolen siitä, että hintalappu on näyttelyssä näkyvillä.
Katsoja saa päätellä asian ihan itse.
Anni Rapinoja
Koulutus: FM Oulun yliopistosta, taidekursseja, ympäristötaiteen jatkokoulutus, Imatran taideoppilaitos.
Viimeisimmät yksityisnäyttelyt: Ihmisen luonto?, Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 2016; Luonnon Garderobi, ARTag-galleria, Helsinki 2015; Luonnon Garderobi, Arte Sella, Malga Costa, Italia 2011.
Viimeisimmät yhteisnäyttelyt: The second skin, Museum Sinclair Haus, Saksa 2016-17; Tillbaka till Naturen, The Nordic Gardens, Ruotsi 2016; Opdagelsera, Galleri Heike Arndt, Kettinge, Tanska 2015.
Julkiset teokset: Ympäristöteos Skycleaner, Pollinon kansallispuisto, San Paolo Albanese, Italia; Välitä, Oulun Teknologiakylä; Viesti, Oulun Teknologiakylä.
Lisäksi: videoteoksia, maataideteoksia, yhteisötaidetta.