”Mitä roinaa”, totesi nuori mies nähtyään perimänsä asunnon kalusteet ja sisustustavarat. ”Minä en halua täältä yhtään mitään. Kaiken saa viedä kirpputorille tai kaatopaikalle.”
”Tätähän minä pelkäsin”, surkutteli antiikkinen. ”Toista oli loistoni aikoina 1950-luvulla, kun saavuin Riihimäeltä tänne pohjoiseen. Silloin sain osakseni asiaankuuluvaa arvostusta ja ihailuakin. Katselin maailmanmenoa vuosikymmenet parhaalta paikalta, muorin kirjahyllystä. Muori piti huolen hyvinvoinnistani. Siitä, että silmäni pysyivät kirkkaina pyyhkimällä pölyt yltäni viikottain, ja juhlapäivinä sain kukkia syliini.”
”Oi niitä aikoja! Nyt on vuosia vierinyt ilman että kukaan on minua katsonut saatika minuun koskenut edes siivouspäivänä. Joku on täällä aina silloin tällöin piipahtanut meistä piittaamatta. Onneksi siskoni ja kaksi serkkuani ovat samalla hyllyllä jakaneet tämän apean hiljaiselon kanssani.”
”Ihania”, huudahtaa seuraava sisääntulija, nainen, joka katsoo suoraan meitä, ”Riihimäen lasin valmistamaa lysterilasia. Tommosia mää oon aina halunnu!”
”Puhuuko hän tosiaan meistä.” Minä ryhdistäydyn ja röyhistän rintaani. ”Vihdoinkin ihminen, joka näkee meidät ja vielä pitää meistä.”
Nainen tulee useana päivänä. Hän puunaa ja puurtaa, puhuu jokaiselle esineelle; ”Vienkö sinut kirpputorille, roskiin vai kotiini?”
Tultuaan kohdalleni nainen katselee minua pää kallellaan, ottaa hellästi käsiinsä, käärii sanomalehteen, siirtää banaanilaatikkoon, laatikon pakettiautoon ja matka kohti tuntematonta alkaa.
Seuraavan kerran havahdun kirkassilmäisen pojan innostuneeseen ääneen: ”Mummi, mitä ihmettä, sulla on vanhanajan ompelukone ja radio ja kahvimylly ja hienoja maljakoita, siistiä, mistä nää oot ne saanu? Saanko mää ommella tuolla konneella ja kuunnellaanko tuota radiota?” poika kysyy innoissaan. ”Ne ovat niin vanhoja, että niitä pitää ensin jonkun vähän huoltaa ja korjata ennenkuin ne toimivat”, nainen vastaa. ”Mutta katsotaanko noita hienoja oransseja lasiesineitä?”
”Joo, käydään ostamassa kukkia näihin maljakoihin ja laitetaan sokeria tuohon kuppiin ja maitoa tuohon kannuun ja tehdään kahvia tuolla myllyllä, jooko mummi!”
Ja niin he tekivät. Pikkupoika mummeineen kävi ostamassa oikeita kahvinpapuja, jotka jauhettiin kahvimyllyllä. Kahvit keitettiin oikealla pannulla ja juotiin ohutreunaisista oikeista kahvikupeista kera vastaleivotun täytekakun. Sokerikossa olivat tietty sokerit, joita sokerisaksilla pienemmiksi pilkottiin. Kermanekasta lorautettiin oikeaa rasvaista kermaa kahvin sekaan. Ja kahvipöydän kattauksen kruunasimme me, minä ja siskoni, valkoisen ruusukuvioisen pitsiiliinan päällä ja molemmilla sylissään hehkuvat kukkakimput.
Tunnelma oli korkealla, kuin muorin tuvassa aikoinaan jouluna.
Ja niin me olimme saaneet uuden elämän uudessa tuvassa.
Anne Kinnunen