– Eihän me mikään nuoripari enää olla. Kohta 60 vuotta on oltu naimisissa, Airi paljastaa ja silittää hellästi Veikon polvea.
Elettiin 1950-lukua, kun Airi ja Veikko tapasivat ensimmäisen kerran. Ensikatseet vaihdettiin Rantsilan seurantalolla.
– Siellä oli tanssit ja haikeesti haitari soi. Veikko ei yleensä tansseissa käynyt, mutta silloin hän oli siellä. Muuten emme olisi varmaan koskaan tavanneetkaan. Pari tanssia tanssittiin. Veikko pelkäsi tallovansa varpailleni. Myöhemmin hän ajoi moottoripyörällä viereeni ja kysyi, nouseeko neito kyytiin ja neito nousi, Airi muistelee.
– Eikä neito ole uskaltanut laskeutua kyydistä pois, joten hän on kyydissä vieläkin, Veikko virnistää.
Yhteinen taival on jatkunut, vaikka välillä elämä on kuljetellut kuoppaisiakin teitä. Yhtenä vastuksena on ollut verkkokalvorappeuma, joka vei Airilta viimeiset näkökyvyn rippeet kymmenisen vuotta sitten. Siitä lähtien Veikko on tarjonnut aina vaimolleen käsivartensa, kun he ovat astuneet ulos kerrostalokodin ulko-ovesta.
Rantsilasta kotoisin oleva Airi on kärsinyt verkkokalvorappeumasta syntymästään lähtien. Varhaisten lapsuusvuosien aikana silmäsairautta ei vielä osattu epäillä. Tuolloin ainoana oireena oli hämäräsokeus.
– Olin pienenä menevä lapsi ja aina polvet kolhuilla, kun yritin pysyä toisten perässä. Olin kymmenen vuotta, kun vanhempani alkoivat miettiä, ettei kaikki taida olla kunnossa. He veivät minut Ouluun, jossa lääkäri totesi, että tulen ennen pitkää sokeaksi. Se oli varsinkin isälle shokki.
Diagnoosin jälkeen Airille on annettu ultrahoitoa ja jopa nuoren synnyttäneen naisen istukkaa silmänpohjiin. Hoitokokeilut eivät ole tuottaneet tuloksia. Myöhemmällä iällä näkökenttä kaventui putkinäöksi. Sittemmin kaikki alkoi hiljalleen kadota.
– Lehden isot otsikot häipyivät. Olen aina tykännyt liikkua, mutta sitten tuli vastaan se aika, kun en enää uskaltanut liikkua yksin. En erottanut enää tienreunoja.
Kun Airi vielä näki, syntyi perheeseen kolme lasta. Elina-kuopuksella todettiin vakava sydänvika, ja hänelle ennätettiin tehdä viiden vuoden aikana viisi leikkausta. Viimeisin koitui hänen kohtalokseen.
– Se oli rankkaa aikaa. Välillä tuntui, että se on vain painajaista ja kohta herään. Pienimmäinen ei jää koskaan mielestä pois, Airi miettii.
Kuopuksen poismenon jälkeen Airi pääsi tuettuun työhön Oulunsalon kunnan vaihteeseen, jossa hän kulki 16 vuoden ajan. Vaikka työmatka oli lyhyt, alkoi sen kulkeminen käydä viimeisinä työvuosina vaikeaksi.
– Jäin töistä pois ollessani 53-vuotias. Työ alkoi viedä kaikki voimat ja työmatkat olivat melkoista seikkailua. Tykkäsin työstä kovasti ja olen todella kiitollinen, että sain sen työelämänkin kokea.
Nuoremmalla iällä Airi kapinoi vammaansa vastaan. Nyt hän on jo hyväksynyt sokeuden osaksi itseään. Silti hän myöntää kaipaavansa tiettyjä asioita, kuten itsenäistä kulkemista.
– Ei tämä elämästä estä, mutta onhan se hirveän suuri haitta. En voi lähteä mihinkään yksin. Enkä voi laittaa enää edes tekstaria. Minulla ei voi olla mitään salaisuuksia, Airi hymähtää.
Äitinä ja neljän lapsen mummona Airi suree eniten sitä, kun ei näe lastenlastensa kasvua.
– Läheiset ovat sokeuteeni jo tottuneet. Lapsenlapset saattavat tulla ja sanoa, että hiplaapa, minulla on nyt tämmöinen uusi tukka tai tämän pituinen leninki, Airi hymyilee.
Usein kuulee sanottavan, että yhden aistin puuttuessa muut aistit vahvistuvat. Näin on käynyt myös Airin kohdalla.
– Minulla on hirveän hyvä kuulo. Olenkin sanonut monesti nuorille, että varokaahan vaan mitä puhutte. Sokeus on myös kuin terapiaa muistille. Koko ajan pitää muistaa, mihin jätti minkäkin. Minä olenkin meillä se, joka muistaa ja Veikko se, joka näkee.
Kahden ikäihmisen kotona sokeus tuo oman haasteensa. Sen Kajulat huomasivat konkreettisesti pari vuotta sitten, kun Veikko sai tajuttomuuskohtauksen kotisohvallaan. Airi ihmetteli, miksi mies ei yhtäkkiä enää vastannut. Hätäkeskukseen soittaessaan häneltä kysyttiin, kauanko mies on ollut tajuton ja minkä värinen hän on.
– Enhän minä sitä tiennyt. Se oli pelottava ja haavoittuvainen tilanne, Airi miettii näin jälkeen päin.
Nyt Veikolle on asennettu sydänvalvuri, joka lähettää koko ajan tietoa OYS:iin. Turvallisuuden tunnetta lisää myös lähellä asuvat lapset. Lisäksi arjen pyörittämistä helpottaa kerrostalokoti, johon pariskunta muutti Meiramitieltä sijainneesta omakotitalosta kahdeksan vuotta sitten.
Veikko toimii nykyisin vaimonsa omaishoitajana. Airi kuvailee miehensä olevan korvaamaton apu. Välillä Airin on huikattava hänet hätiin, kun jossakin puuhassa tarvitsee silmiä. Veikko kertoo Airin useimmiten valmistavan ruoat, mutta hän puolestaan vastaa keittämisestä ja paistamisesta sekä omien vaatteidensa silittämisestä.
– Minä tein kerran housuihin toiset prässit, Airi tunnustaa huvittuneena.
Suurimman osan päivästä pariskunta viettää yhdessä, mutta omiakin juttuja heillä on: Veikko käy kalastamassa ja Airi puolestaan kuuntelee äänikirjoja sekä radiota ja kutoo kasapäin sukkia.
– Veikon pitää vaan aina tarkistaa, että värit menevät oikein, Airi täsmentää.
Kajuloille tärkeäksi henkireiäksi on muodostunut Siikalatvan Järvitalonjärven rannalla sijaitseva kesämökki, jossa Airi pääsee nauttimaan vapauden tunteesta ja luonnonläheisestä äänimaisemasta. Mökkipihaan on asennettu ohjenarut, joita pitkin voi suunnistaa turvallisesti puuliiterille, vessaan sekä laiturille.
– Me olemme mökillä paljon. Se on erittäin tärkeä paikka. Vaikken näekään, siellä voi seistä keskellä pihaa ja siinä se luonto on. Kuulen joutsenet, kurjet ja pikkulinnut, Airi tunnelmoi.